— Ei koskaan voi ymmärtää naista! — murahti Pjotr Stepanovitš väkinäisesti hymähtäen.
— Hän on mitä rehellisin, mitä hienotunteisin, mitä enkelimäisin mies!
Mitä parhain ihminen!
— Hyväinen aika, ja mitä tulee hyvyyteen… minähän aina olen myöntänyt, mitä tulee hyvyyteen…
— Ette koskaan! Mutta jättäkäämme se. Rupesin hieman sopimattomasti häntä puolustamaan. Äsken aatelismarsalkanrouva, tuo jesuiitta, suvaitsi myös tehdä joitakin sarkastisia huomautuksia kosketellen eilistä.
— Voi, hänellä ei olisi nyt varaa huomautella mitään eilisestä, hänellä on nyt kysymyksessä nykyisyys.. Ja miksi te niin kovasti pelkäätte, että hän ei muka tule tanssiaisiin? Eihän hän tietenkään tule, koska sattui osumaan tämmöinen juttu. Ehkä hän ei olekaan syypää, mutta hänen mainettansa se kuitenkin on vioittanut. Kätöset tahriintuivat hieman.
— Mitä te sanoitte, en ymmärrä, miksi kädet tahriintuivat? Julija
Mihailovna katsahti häneen hämmästyneenä.
— Niin, tahdoin vain sanoa, että kaupungilla jo toitotetaan, että hän oli muka kaiken tuon järjestänyt.
— Mitä te nyt puhutte? Minkä järjestänyt?
— Voi, ettekö te nyt vielä tiedä sitäkään? — huudahti Pjotr Stepanovitš erinomaisen hyvin teeskennellen hämmästystä, — Stavroginin ja Lizaveta Nikolajevnan kohtaamisen, tietysti.
— Kuinka? Mitä? — huudahdimme kaikki.