— No, ettekö te tiedä sitä? Hyi, täällähän tapahtuu jo jotakin aivan tragi-romanttista; Lizaveta Nikolajevna suvaitsi siirtyä suoraan aatelismarsalkanrouvan vaunuista Stavroginin vaunuihin ja katosi »viimeksimainitun» mukana Skvorešnikiin keskellä selvää päivää. Kaikkiaan noin tunti sitten, eikä siitä ehkä vielä ole sitäkään.
Me aivan kivetyimme hämmästyksestä. Alettiin tietenkin kysellä tarkemmin, mutta vaikka hän hämmästykseksemme olikin itse joutunut, tosin »aivan vahingossa», kaiken todistajaksi, niin hän ei kuitenkaan osannut kertoa meille mitään oikein kunnolla. Kaikki oli tapahtunut näin: kun aatelismarsalkanrouva oli vienyt vaunuissaan Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin »luentotilaisuudesta» Lizan äidin (joka yhä vielä oli jaloistaan kipeä) kotiin, niin aivan lähellä ulkoportaita, noin parin askelen päässä niistä, hieman sivulla olivat odotelleet toiset vaunut. Samassa kuin Liza oli hypähtänyt portaille, niin hän oli juossut kiireesti näiden vaunujen luo, vaunun ovi oli avautunut ja sulkeutunut taas, ja Liza oli huudahtanut Mavriki Nikolajevitšille: »Säälikää minua», — ja vaunut olivat lähteneet vierimään täyttä vauhtia Skvorešnikiin. Hätäisiin kysymyksiimme: Lieneekö näin ollut ennakolta sovittu? Kuka lienee istunut vaunuissa? Pjotr Stepanovitš vastasi vain, että hän ei tietänyt yhtään mitään, että kaikki oli tietenkin ennakolta sovittu, mutta että hän ei ainakaan ollut erottanut Stavroginia vaunuissa; saattoi olla, että niissä istui kamaripalvelija-vanhus Aleksei Jegorytš. Kysymykseen: »Mitenkä te sinne jouduitte? Ja miten te niin varmasti tiedätte, että hän lähti juuri Skvorešnikiin?» — hän vastasi, että oli sattumalta kulkenut siitä ohi ja nähtyään Lizan juossut tätä tapaamaan vaunujen luo (Eikä kuitenkaan muka nähnyt, kuka oli vaunuissa. Ja hänkö olisi malttanut olla katsomatta!) ja että Mavriki Nikolajevitš ei suinkaan ollut lähtenyt hänen jälkeensä, eipä edes yrittänyt pysähdyttää Lizaa, koettipa vielä tyynnytellä hellästi aatelismarsalkanrouvaa, joka huusi täyttä kurkkua: »Hän menee Stavroginin luo, hän menee Stavroginin luo!» Mutta nyt minä jo menetin kärsivällisyyteni ja huudahdin raivoissani Pjotr Stepanovitšille:
— Sinä, sinä roisto, sinä olet kaiken tämän järjestänyt! Siihen sinä käytitkin koko aamupäivän. Sinä olit Stavroginin apurina, sinä olit vaunuissa, sinä hänet sinne istutit, sinä, sinä, sinä! Julija Mihailovna, hän on teidänkin vihollisenne, hän saattaa teidätkin turmioon, varokaa häntä!
Ja samassa lähdin suin päin juoksemaan sieltä pois.
En ymmärrä vielä nytkään, olen vieläkin ihmeissäni, miten saatoin hänelle näin tiuskaista. Mutta olin kuin olinkin arvannut oikein: Kaikki oli tapahtunut aivan niin kuin olin sanonut, mikä kävi selville jälkeenpäin. Enimmin oli pistänyt silmään tuo silminnähtävästi teeskennelty tapa, jolla hän tuon uutisen oli kertonut. Hän ei kertonut sitä heti taloon tullessaan, kuten on tapana kertoa hyvin merkilliset uutiset, vaan teeskenteli luulevansa, että me muka tiesimme jo kaiken ilman häntäkin, — mikä näin lyhyenä aikana olisi ollut aivan mahdotonta. Jos taas me olisimme jotakin tietäneet, emme mitenkään olisi voineet vaieta hänen puhuessaan. Ei hän voinut mitenkään tietää sitäkään, että kaupungissa oli jo »toitotettu» aatelismarsalkanrouvasta, sillä siihenkin tämä aika oli liian lyhyt. Sitäpaitsi hän oli kertoessaan pari kertaa hymähtänyt jotakuinkin röyhkeästi ja kevytmielisesti, varmaankin pitäen meitä petettyinä ja aivan täysinä hölmöinä. Mutta en välittänyt enää paljoakaan hänestä. Pääasian uskoin ja lähdin Julija Mihailovnan luota ollen aivan suunniltani. Tapahtuma koski minuun suoraan sydämeen. Se koski niin, että kyynelet eivät olleet varsin kaukana, ehkäpä lienen itkenytkin. En ymmärtänyt vähääkään, mihin olisi ollut ryhdyttävä. Riensin Stepan Trofimovitšin luo, mutta tuo harmittava mies ei nytkään avannut oveansa. Nastasja vakuutti minulle juhlallisesti kuiskaten, että herra oli käynyt nukkumaan, mutta sitä en uskonut. Lizan kotona tiedustelin palvelijoilta; he totesivat tosin karkaamisen, mutta eivät itsekään tietäneet mitään muuta. Talossa syntyi aika hälinä. Sairasta rouvaa alkoivat vaivata pyörtymiskohtaukset, ja Mavriki Nikolajevitš oli nyt hänen luonaan. Minusta tuntui mahdottomalta Pyytää puhutella Mavriki Nikolajevitšia.
Pjotr Stepanovitšia koskeviin kyselyihin! vastattiin, että hän oli kyllä hyörinyt talossa aivan viime päivinä, oli käynyt joskus kaksikin kertaa Päivässä. Palvelijat olivat suruissaan ja puhuivat Lizasta aivan erikoisen kunnioittavasti; häntä rakastettiin. Hän oli joutunut onnettomuuteen, lopulliseen onnettomuuteen, sitä en vähääkään epäillyt, mutta asian psykologista puolta en ymmärtänyt vähääkään, etenkään sen jälkeen kuin olin ollut hänen ja Stavroginin välisen eilisen kohtauksen silminnäkijänä. Vastenmieliseltä tuntui minusta juoksennella ympäri kaupunkia ja tiedustella jotakin vahingoniloisilta tuttavilta, joiden luo viesti tapahtumasta oli jo ehtinyt, ja olisihan se ollut Lizallekin alentavaa. Omituisinta on, että pistäydyin Darja Pavlovnan luona, missä minua ei otettu vastaan (Stavroginin talossa ei eilisestä lähtien otettu ketään vastaan); en tiedä, mitä oikeastaan olisin voinut hänellekään sanoa ja mitä varten sinne oikeastaan menin. Hänen luotansa lähdin sitten hänen veljensä luo. Šatov kuunteli minua yrmeänä ja ääneti. Tahtoisin mainita, että tapasin hänet aivan tavattoman synkässä mielenvireessä. Hän oli hyvin mietteliäs ja näytti kuuntelevan minua puoliväkisin. Hän ei sanonut juuri mitään ja alkoi kävellä edestakaisin huoneensa toisesta nurkasta toiseen, tömistellen saappaitansa tavallisuudesta poikkeavan kovasti. Vasta kun olin menossa portaita alas, hän huudahti jälkeeni ja kehoitti minua pistäytymään Liputinin luona. »Siellä saatte tietää kaiken.» Mutta Liputinin luo en mennyt, vaan palasin takaisin Šatovin luo kuljettuani jo hyvän matkaa. Raotettuani ovea, mutta silti astumatta huoneeseen ehdotin hänelle aivan yksinkertaisesti ilman pienimpiäkään selityksiä: »Etteköhän kävisi tänään Marja Timofejevnan luona?» Vastaukseksi tähän Šatov kirosi, ja minä lähdin pois. Huomautan tässä, että se ei minulta jäisi kokonaan mainitsematta, että hän vielä samana iltana kävi kaupungin toisessa laidassa Marja Timofejevnan luona, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli tavannut tämän aivan poikkeuksellisen terveenä ja hyvätuulisena, mutta Lebjadkin oli maannut sikahumalassa etumaisimman huoneen sohvalla. Kello oli ollut täsmälleen kymmenen. Näin hän kertoi minulle seuraavana päivänä tavattuaan minut kiireessä kadulla. Kellon käydessä kymmentä olin päättänyt käväistä tanssiaisissa, mutta en enää »järjestyksestä huolehtivana nuorena miehenä» (olinhan jättänyt nauhani Julija Mihailovnan luo), vaan voittamattomasta uteliaisuudesta kuulostellakseni (kyselemättä mitään), mitä kaupungissamme kaikista näistä asioista puhuttiin. Tahdoinhan sitäpaitsi mielelläni nähdä Julija Mihailovnankin, vaikkapa kaukaakin. Soimasin kovin itseäni siitä, että olin äsken poistunut hänen luotaan.
III.
Koko tämä yö kaikkine melkein epätodellisina tapauksineen ja kauheine »loppunäytöksineen», mikä sattui aamulla, väikkyy yhä vielä nytkin mielessäni kuten muodoton painajaisuni, ja se on — ainakin minulle — kronikkani kaikkein raskain osa. Vaikka myöhästyinkin tanssiaisista, niin ennätin kuitenkin nähdä lopun, — näin pian sen oli sallittu loppua. Kello kävi jo yhtätoista, kun saavuin aatelismarsalkan rouvan taloon, jossa sijaitsi tuo äskeinen »valkoinen sali» ja jossa oli pidetty esitelmätilaisuus. Huolimatta siitä, että oli kulunut niin vähän aikaa tästä, se oli ennätetty jo saada kuntoon tanssisaliksi, kuten oli suunniteltu, koko kaupunkia varten. Vaikka olinkin kovin huonossa vireessä jo aamusta alkaen ajatellessani näitä tanssiaisia, en saattanut kuitenkaan aavistaa koko totuutta. Ei ainoatakaan hienoston perhettä ollut saapunut. Vieläpä huomattavimmat virkamiehetkin loistivat poissaolollaan, — ja tämä oli jo sentään kovin huomattava tapaus. Mitä tulee rouviin ja neitosiin, niin äskeiset Pjotr Stepanovitšin laskelmat (jotka siis olivat epäilemättä olleet pelkkää petosta) osoittautuivat aivan vääriksi: näistä ei ollut saapunut juuri ketään. Neljää herraa kohti oli tuskin yksi naishenkilö, ja millainen sekin! Oli saapunut »jonkinlaisia» rykmenttien yliupseerien rouvia, kaikennäköistä posti- ja muun virkamiehistön huonointa kuonaa kolme lääkärinrouvaa tyttärineen, pari kolme vaivaista tilanomistajatarta, jo aikaisemmin mainitsemani sihteerin seitsemän tytärtä ja yksi veljen tytär, kauppiaiden rouvia, — tätäkö Julija Mihailovna oli odottanut? Eivätpä edes kauppiassäädystäkään kaikki olleet saapuneet. Mitä mieshenkilöihin tulee, niin huolimatta siitä, että koko meidän ylhäisömme oli poissa, heidän joukkonsa kuitenkin oli sangen vankka, vaikka se tekikin hieman kaksimielisen ja epäilyttävän vaikutuksen. Siihen kuului tietenkin vain muutamia varsin hiljaisia ja kunnioitettavia upseereita vaimoineen, muutamia sangen tottelevaisia perheenisiä, kuten esimerkiksi se samainen sihteerikin, kaikkien seitsemän tyttärensä isä. Kaikki nuo rauhaarakastavat, vähäpätöiset pikku ihmiset olivat tulleet niin sanoakseni »välttämättömyyden pakosta», kuten on sanonut muudan näistä herroista. Mutta toiselta puolen taas noiden rohkeasti esiintyvien joukko näytti vielä entisestäänkin lisääntyneen, ja erikoisesti sellaisten henkilöiden lukumäärä, joiden minä ja Pjotr Stepanovitš olimme arvelleet päässeen pujahtamaan juhliin ilman pääsylippuja. Kaikki he istuivat toistaiseksi ravintolan puolella, tultuaan he olivatkin siirtyneet suoraan ravintolaan, aivan kuin olisi jo edeltäpäin ollut sovittu, niin minusta näytti. Ravintola sijaitsi huonerivin päässä, avarassa salissa, jonne Prohorytš oli asettunut pitämään hovia klubikeittiön kaikkine viettelykeinoineen, houkuttelevine voileipäpöytineen ja juomineen. Panin merkille vielä muutamia henkilöitä, joilla oli melkeinpä rikkinäiset pitkättakit, sangen epäilyttävän näköiset, jotka eivät juuri muistuttaneet tanssiaispukua. Näytti aivan siltä, kuin nämä olisi saatu suurin vaivoin joksikin määrätyksi ajaksi aivan äsken humalasta selviytymään, ja Jumala sen tietää, mistä he oikeastaan olivat kotoisin, ehkäpä joistakin muista kaupungeista. Tiesinhän varsin hyvin, että Julija Mihailovnan ajatuksena oli ollut järjestää mitä demokraattisimmat tanssiaiset, »niin että pikkuporvarejakaan, jos joku heistä haluaisi lunastaa lipun, ei kiellettäisi sinne saapumasta». Nämä sanat hän saattoi aivan rohkeasti sanoa toimikunnassa täysin varmana siitä, ettei ainoallekaan kaupunkimme porvarille aina rutiköyhiä myöten pälkähtäisi päähänkään lunastaa lippua. Mutta tästä huolimatta epäilin, oliko ollut syytä päästää noita synkännäköisiä, repaleisia pitkiätakkeja juhliin toimikunnan demokraattisuudesta huolimatta. Mutta kuka oli heidät päästänyt sisään ja mikä oli ollut tämän tarkoituksena? Liputinilla ja Ljamšinilla ei ollut, enää airutnauhoja (vaikka he olivatkin tanssiaisissa ja ottivat osaa »kirjallisuuden kadrilliin»). Liputinin sijalle oli ihmeekseni tullut äskeinen seminaarilainen, joka oli kaikkein eniten ollut häiriöksi matineassa otellessaan Stepan Trofimovitšin kanssa, ja Ljamšinin sijalla oli — itse Pjotr Stepanovitš. Mitä saattoikaan odottaa tällaisesta asiaintilasta? Yritin kuunnella keskusteluja. Eräät mielipiteet hämmästyttivät hillittömyydellään. Väitettiin esimerkiksi eräässäkin ryhmässä, että koko tuon Stavroginin ja Lizan jutun Julija Mihailovna itse oli muka järjestänyt ja ottanut siitä Stavroginilta rahoja. Mainittiin suorastaan summa. Väitettiin, että hän oli muka järjestänyt juhlatkin vain tätä silmälläpitäen; senpä vuoksi puoli kaupungin väestä ei ollut saapunutkaan saatuaan tietää asiasta, ja itse. Lembkeen se oli koskenut niin että »hänen järkensä oli sekaantunut» ja että Julija Mihailovna »ohjaili» häntä kuten mielipuolta ainakin. — Paljon siellä myös naurettiin, käheästi, hillittömästi ja pilkallisesti. Kaikki arvostelivat myös hyvin ankarasti tanssiaisia, ja Julija Mihailovnaa moitittiin jo aivan häikäilemättä. Ylipäänsä lörpöttely oli aivan sekavaa, hajanaista, humalaista ja levotonta, niin että oli vaikeata saada siitä mitään selvää ja käsittää sen ydintä. Ravintolaan olivat kodikkaasti asettuneet ylipäänsä kaikki iloiset ihmiset, olipa siellä muutamia naishenkilöitäkin, sellaisia, jotka eivät mitään ihmettele eivätkä mistään säikähdä, ovat ystävällistä ystävällisempiä ja iloista iloisempia, enimmäkseen upseerien rouvia aviomiehineen. He olivat asettuneet pieniin joukkoihin erikoispöytien ääreen ja joivat iloisesti teetänsä. Ravintola muodostui lämpimäksi satamaksi melkeinpä puolelle saapunutta yleisöä. Ja kuitenkin jonkin ajan kuluttua tämän joukon oli tulvehdittava saliin. Peloitti suorastaan sitä ajatellakin.
Sillä aikaa valkoisessa salissa oli — ruhtinas otti myös osaa tähän — muodostunut kolme pienehköä kadrilliryhmää. Neitoset tanssivat, ja vanhemmat iloitsivat heitä katsellessaan, mutta täälläkin jo muutamat huomatuimmista henkilöistä alkoivat mietiskellä, mitenkä he annettuaan neitosten hieman iloitella pääsisivät kuitenkin aikanaan täältä pois, ennen kuin »se alkaisi». Kaikki poikkeuksetta olivat varmoja siitä, että jokin »alkaisi». Vaikeata olisi minun yrittää kuvata itsensä Julija Mihailovnan sieluntilaa. En häntä puhutellut, vaikka olinkin usein häntä lähellä. Tullessani kumarsin hänelle, mutta hän ei vastannut tervehdykseeni, koska ei huomannut minua (hän ei todellakaan minua huomannut). Hänen kasvojensa ilme oli sairaalloinen, katse ylimielisen halveksuva mutta harhaileva ja levoton. Hänen näytti olevan tuskallista voittaa itsensä, — minkä vuoksi ja ketä varten se oli tarpeellista? Hänen olisi pitänyt välttämättä lähteä pois, ja mikä tärkeintä, viedä aviomies mukanaan, mutta hän vain viipyi! Jo hänen kasvoistaan saattoi huomata, että hänen silmänsä olivat »täydellisesti auenneet», ja hän tiesi, ettei ollut enää mitään muuta odotettavissa. Hän ei enää kutsunut luoksensa Pjotr Stepanovitšia (tämä nähtävästi itsekin karttoi häntä, olin nähnyt hänet ravintolassa erittäin iloisena). Mutta kaikesta huolimatta hän viipyi yhä tanssiaisissa eikä päästänyt luotansa hetkeksikään Andrei Antonovitšia. Voi, aina viime hetkeen saakka hän mitä vilpittömimmin ja suuttuneena torjui kaikki viittailut, joita oli tehty hänen miehensä terveydestä, — näin hän oli tehnyt vielä aamullakin. Mutta nyt hänen oli saatava tämänkin suhteen vihdoinkin silmänsä auki. Omasta puolestani huomasin jo ensisilmäyksellä, että Andrei Antonovitš näytti huonommalta kuin äsken aamulla. Hän näytti olevan jonkinlaisessa horrostilassa eikä näyttänyt käsittävän, missä hän oikeastaan oli. Joskus hän katsahteli odottamattoman ankarasti ympärilleen, näin katsahti hän esimerkiksi pari kertaa minuun. Kerran hän yritti sanoa jotakin, aloitti jo ääneen ja lujasti, mutta ei lopettanut puhettansa, mikä sai säikähtämään erään hiljaisen virkamies-vanhuksen, joka sattui olemaan hänen lähellään. Mutta vieläpä tämä yleisön rauhallinenkin osa, joka oli läsnä valkoisessa salissa, näytti synkkänä ja peloissaan karttelevan Julija Mihailovnaa ja heittelevän samalla perin omituisia katseita hänen puolisoonsa, katseita, joiden kiinteys ja välittömyys eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa noiden ihmisten säikkymisen kanssa.
— Kas, tämä piirrehän se minut säikähdyttikin, ja sai minut aavistamaan Andrei Antonovitšin tilan, — tunnusti Julija Mihailovna minulle myöhemmin.