Niin, hän oli syypää tähänkin! Varmaankin äsken, kun pakoni jälkeen hän oli sanonut Pjotr Stepanovitšille, että tanssiaiset pidettäisiin ja että hän saapuisi niihin — varmaankin hän oli silloin taas käynyt jo matineassa lopullisesti »järkyttyneen» Andrei Antonovitšin työhuoneessa ja käyttänyt taas kaikki kiehtomiskeinonsa sekä saanut miehensä tulemaan mukaansa. Mutta miten näyttikään hän nyt kärsivän! Ja kuitenkaan hän ei lähtenyt pois! Ylpeyskö lienee häntä siitä estänyt, vai oliko hän yksinkertaisesti vain hämmentynyt, en tiedä. Alentuvaisesti hymyillen kaikessa ylimielisyydessään hän yritti tuon tuostakin puhutella eräitä rouvia, mutta nämä näyttivät joutuvan hämilleen ja vastailivat hänelle epäluuloisesti vain parilla sanalla joko »niin, hyvä rouva», tai »ei, hyvä rouva» sekä nähtävästi karttoivat häntä.
Kaupunkimme eittämättömän ylhäisistä virkamiehistä oli tanssiaisiin saapunut ainoastaan yksi, — se samainen mahtava entinen kenraali, josta jo kerran ennen olen kertonut ja joka Stavroginin ja Gaganovin välisen kaksintaistelun jälkeen aatelismarsalkanrouvan luona oli avannut »seurapiirimme kärsimättömyyden oven». Hän käyskenteli mahtavasti saleja pitkin, katseli ja kuunteli sekä koetti olla sen näköinen, kuin olisi tullut tänne vain etupäässä moraalin valvojaksi eikä omaksi tyydytyksekseen. Lopulta hän liittyi kokonaan Julija Mihailovnan seuraan eikä poistunut hänen luotansa askeltakaan, yrittäen nähtävästi häntä rohkaista ja rauhoittaa. Tämä mies oli epäilemättä sangen hyväsydäminen, kovin arvossapidetty ja jo niin vanha, että häneltä saattoi ottaa vastaan jo säälittelyäkin. Mutta Julija Mihailovnaa tuntui kuitenkin harmittavan se, että tämä vanha lörpöttelijä rohkeni häntä sääliä, vieläpä esiintyä hänen suojelijanansakin, antaen ymmärtää, että hänen läsnäolonsa oli Julija Mihailovnalle suorastaan kunniaksi. Mutta kenraalipa ei vain poistunut hänen luotansa, vaan lörpötteli herkeämättä.
— Kaupunki, — niin väitetään, ei pysy pystyssä ilman seitsemää vanhurskasta… seitsemää, niinhän se lienee ollut, en muista tarkkaa lukua. En vain tiedä, kuinka moni noista seitsemästä… kaupunkimme epäämättömistä vanhurskaista… on kunnioittanut tanssiaisianne läsnäolollaan, mutta heidän läsnäolostaan huolimatta tunnen, etten ole aivan turvassa. Vous me pardonnerez, charmante dame, n'est-ce pas? Puhun vertauskuvallisesti, mutta kävin ravintolan puolella ja olen iloinen päästyäni sieltä eheänä takaisin… Kallis Prohorytšimme ei ole siellä oikein paikallaan, ja luulenpa, että aamuun mennessä hänen telttansa syöstään kumoon. Tämähän on muuten vain leikkiä. Odottelen tässä vain, millaiselta näyttää tuo »kirjallisuuden kadrilli», ja sitten nukkumaan. Suokaa anteeksi vanhalle leininvaivaamalle ukolle, mutta minä käyn aikaisin nukkumaan ja kehoittaisinpa teitäkin menemään »tutumaan», kuten sanotaan lapsille. Tulinhan tänne varta vasten ihailemaan nuoria kaunottariamme… sillä ei missään muualla kuin täällä tapaa niin runsasta valikoimaa… Kaikki he ovat joen tuolta puolen, ja minähän en käy koskaan siellä. Erään upseerin rouva… hän on luultavasti jääkäri, tämä upseeri on sangen sievä, sangen… ja tietää sen varsin hyvin itsekin. Puhelin veitikan kanssa; sangen vilkas… no niin — ja tyttöset ovat tuoreita, mutta siinä onkin sitten kaikki. Paitsi tuoreutta heissä ei ole muuta mitään. Mutta sittenkin minä mitä suurimmalla mielihyvällä! Joskus on suorastaan ruusunnuppusia, huulet vain ovat liian paksut. Ylipäänsä kauniissa venäläisissä naiskasvoissa on vähän säännöllisyyttä ja… ne vivahtavat hieman pannukakuille… Vous me pardonnerez, n'est-ce pas… sangen sievät silmät niillä muuten on… nauravat silmät. Nämä ruusunnuppuset ovat nuoruudenkukoistuksessaan pari vuotta i-has-tut-ta-vi-a, kolmekin joskus… no niin, mutta sitten leviävät muodottomiksi ikuisiksi ajoiksi… ja saavat aikaan aviomiehissään sen surullisen vä-lin-pi-tä-mät-tö-myy-den, joka on omiaan mitä suurimmassa määrin vaikuttamaan naiskysymyksen kehittymiseen… jos minä tämän kysymyksen ymmärrän oikein. Hm! sali on erinomainen; huoneiden kalustus ei ole hullumpi. Voisi odottaa huonompaakin. Soitto olisi voinut olla paljon huonompaa… en sanonut — että sen olisi pitänyt olla. Huonon vaikutuksen tekee muuten se, että on niin kovin vähän naisia. Puvuista en tahdo edes mai-ni-ta. Ei ole oikein hyvä sekään, että tuo harmaahousuinen suvaitsee noin rehellisesti tuolla kan-ka-nee-ra-ta. Suon sen tietenkin hänelle anteeksi, jos hän tekee sen iloisuudessaan ja koska hän on täkäläinen apteekkari… Mutta kellon käydessä vasta yhtätoista se on hieman liian aikaista… apteekkarillekin… Siellä ravintolassa pari henkilöä tappelikin, eikä heitä viety ulos. Kellon käydessä yhtätoista tappelijat on poistettava, olkootpa yleisön tavat millaiset tahansa… kolmen aikoihin aamulla olisi asia hieman toinen, tällöin olisi jo välttämätöntä tehdä myönnytys yleiselle mielipiteelle, — jos nämä tanssiaiset vain saadaan pysymään pystyssä kello kolmeen saakka. Varvara Petrovna ei näyttänyt pitävänkään sanojaan eikä antanut kukkia. Hm! Hänellä on nyt muutakin ajattelemista kuin kukat, pauvre mère! Entä Liza-rukka, oletteko kuullut? Sanovat: salaperäinen juttu ja… ja taas on areenalla Stavrogin… Hm! Minä menisin jo nukkumaan´… Torkun jo tässä suorastaan. Mutta milloinka alkaa tuo »kir-jal-li-suu-den kad-ril-li»?
Lopulta alkoi »kirjallisuuden kadrillikin». Viime aikoina oli kaupungissamme, heti kun oli alettu keskustella tulevasta juhlasta, välttämättä kosketeltu aina tätä »kirjallisuuden kadrillia», ja koska kukaan ei voinut kuvitellakaan, mikä se oikeastaan oli, niin se herätti määrätöntä uteliaisuutta. Mikään ei olisi saattanut olla sen menestykselle vaarallisempaa, — ja millainen olikaan sitten pettymys!
Valkoisen salin sivuovet avautuivat, jotka aina näihin asti olivat olleet suljetut, ja niistä tuli esiin muutamia naamioituja. Yleisö ympäröi ne heti ahnaan uteliaana. Koko ravintolaväki aivan viimeistä myöten hyökkäsi saliin. Naamioidut asettuivat tanssiasentoon. Minun oli onnistunut työntäytyä aivan ensi riviin ja asetuin Julija Mihailovnan, von Lembken ja kenraalin taakse. Tällöin juoksahti Julija Mihailovnan luo näihin saakka kadoksissa ollut Pjotr Stepanovitškin.
— Olen ollut koko ajan ravintolassa ja valvonut järjestystä, — hän kuiskasi syyllisen koulupojan tapaisesti, tahallaan näin teeskennellen ärsyttääkseen Julija Mihailovnaa vieläkin enemmän. Tämä sävähti vihasta aivan punaiseksi.
— Jospa edes nyt lakkaisitte pettämästä minua, te röyhkeä mies! — häneltä pääsi melkein niin lujasti, että joku yleisöstäkin sen kuuli. Pjotr Stepanovitš siirtyi syrjemmäksi, nähtävästi sangen tyytyväisenä itseensä.
On vaikeata kuvitella säälittävämpää, typerämpää, huonommin keksittyä ja imelämpää allegoriaa, kuin oli tämä »kirjallisuuden kadrilli». Tuskin olisi voinut enää keksiä mitään, mikä olisi vieläkin huonommin soveltunut yleisöllemme. Ja kuitenkin väitettiin, että Karmazinov itse oli sen keksinyt. Kaiken järjesti tosin Liputin neuvoteltuaan sen samaisen ramman opettajan kanssa, joka oli ollut Virginskin illanvietossa. Mutta Karmazinov oli kuitenkin herättänyt ajatuksen, ja väitettiin, että hän oli muka itsekin tahtonut ottaa jonkin naamion ja esittää jotakin aivan erikoista ja itsenäistä osaa. Kadrillin käsitti kuusi paria säälittävästä naamioituja, — tuskinpa niitä edes voi nimittää naamioiksi, sillä kaikki olivat aivan samanlaisissa puvuissa kuin muutkin. Niinpä oli niiden joukossa muudan keski-ikäinen herra, lyhyehkö, hännystakki yllään, — sanalla sanoen aivan kuten muidenkin on tapana pukeutua, — arvokkaan näköinen harmaa parta leuassaan (se oli tosin siteessä ja siinähän se hänen »naamionsa» olikin), hän tanssi, pyöri yhdellä kohtaa arvokkain ilmein, hyvin nopeasti ja pienin askelin, tuskin liikahtamatta paikaltaan. Hän äännähteli pidättyväisesti käheällä bassoäänellään, ja kas, tämän äänen käheyden tarkoituksena olikin matkia erästä tunnettua sanomalehteä. Tämän naamion vastapäätä oli kaksi jättiläistä X ja Z, ja nämä kirjaimet oli kiinnitetty heidän hännystakkeihinsa, mutta mitä noilla X:llä ja Z:llä tarkoitettiin, jäi kun jäikin aivan selvittämättä. »Rehellistä venäläistä ajatusta» esitti muudan keski-ikäinen herra, jolla oli silmälasit, hännystakki yllä sekä käsissä hansikkaat ja — jalkaraudat (aivan oikeat jalkaraudat). Tämän »ajatuksen» kainalossa oli salkku, joka sisälsi jonkin »asian». Taskusta pisti esiin ulkomailta saapunut avattu kirje, jossa vakuutettiin kaikille epäilijöille »rehellisen venäläisen ajatuksen» vilpittömyyttä. Kaikki tämä selostettiin juhlan järjestäjien puolesta suullisesti, sillä eihän kukaan saattanut lukea taskusta pilkistelevää kirjettä. Kohotetussa oikeassa kädessään »rehellinen venäläinen ajatus» piti lasia, aivan kuin olisi tahtonut esittää maljan. Hänen molemmilla puolillansa ja hänen vierellänsä astui pienin askelia kaksi leikkotukkaista nihilistitärtä, vis-à-vis tanssi joku keski-ikäinen herra, jolla oli hännystakki yllään mutta kädessä raskas pölkky, ja se oli kuvaavinaan — ei pietarilaista, mutta kuitenkin hyvin julmaa julkaisua: »Jos heitän tällä, — ei jää kuin märkä läiskä». Mutta huolimatta pölkystänsä hän ei kuitenkaan mitenkään saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen lujasti suunnattuja silmälaseja, vaan koetti katsella puolelle ja toiselle, ja kun hän otti _pas de deux'_n, niin hän taipui, kieriskeli eikä tietänyt oikein mihin mennä, — niin häntä varmaankin omatunto soimasi. Muuten, en jaksa muistaa kaikkia näitä tylsiä keksintöjä. Kaikki oli sellaista, että lopulta tuntui kiusallisen hävettävältä. Ja tämä sama häpeän ilme kuvastui koko yleisön kasvoissa, vieläpä kaikkein yrmeimmissäkin naamoissa, jotka olivat tulleet ravintolan puolelta. Jonkin aikaa kaikki vaikenivat ja katselivat hämmästyneen suuttuneina. Hävetessään ihminen tavallisesti suuttuu ja on taipuvainen kyynillisyyteen. Vähitellen koko yleisömme oli äänessä:
— Mitä tämäkin nyt on olevinansa? — murahteli eräässäkin ryhmässä muudan tarjoilija.
— Onpahan jotakin typerää.