Lembke kääntyi nopeasti huutoa kohti ja kalpeni. Tylsä hymähdys näyttäytyi hänen huulillaan, — aivan kuin hän yht'äkkiä olisi jotakin ymmärtänyt ja muistanut.
Hyvät naiset ja herrat, — Julija Mihailovna kääntyi nyt heitä saartavan kansanjoukon puoleen samalla yrittäen vetää puolisoansa mukaansa. — Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi Andrei Antonovitšille… Andrei Antonovitš ei ole oikein terve… Suokaa anteeksi… Antakaa anteeksi hänelle, hyvät naiset ja herrat!
Kuulin aivan hyvin, miten hän sanoi: »Antakaa anteeksi». Kohtaus kävi hyvin nopeasti. Muistan varsin hyvin, että osa yleisöä juuri tähän aikaan hyökkäsi pois salista aivan kuin saikähtyneenä nimenomaan näiden Julija Mihailovnan sanojen vuoksi. Muistanpa vielä erään kyyneleisen, hysteerisen naisen huudahduksen:
— Ah, taas kuten äskenkin.
Ja samassa tähän jo alkaneeseen tungokseen heitettiin uusi pommi, »taas kuten äskenkin»!
— Tulipalo! Koko Joentakainen palaa!
En vain muista, missä tuo kauhea huuto kajahti ensin: salissako, vai juoksiko joku ehkä portaita ylös eteisestä, mutta tämän jälkeen syntyi sellainen levottomuus, etten rohkene ryhtyä sitä edes kuvaamaan. Melkeinpä puoli tanssiaisiin kokoontuneesta yleisöstä oli juuri joentakaisia, — sikäläisten puutalojen omistajia ja asujaimia. Nämä hyökkäsivät ikkunoihin, silmänräpäyksessä siirsivät syrjään ikkunaverhot ja repivät alas käärekaihtimet. Joentakainen loimusi. Tulipalo oli tosin vasta alkanut, mutta se leimusi kolmessa toisistaan täysin erossa olevassa kohdassa. Tämähän se juuri säikähdyttikin.
— Murhapoltto! Špigulinilaiset! — ulvoi joukko.
Mainitsen muutamia erikoisen karakteristisia huudahduksia.
— Niin on sydämeni aavistanutkin, että ne vielä sytyttävät, kaikki nämä päivät se on sitä aavistellut.