IV.

Tulipalo säikytti meidän joentakaisen väestömme eniten sen vuoksi, että se oli ilmeinen murhapoltto. Merkillisintä oli, että samassa kuin kajahti huuto: »palaa», samassa kajahti toinenkin huuto: »špigulinilaisten sytyttämä murhapoltto». Nythän me tiedämme jo liiankin hyvin, että kolme špigulinilaista oli todella ottanut osaa murhapolttoon, mutta — siinä ne sitten olivatkin kaikki. Sekä yleinen mielipide että oikeus julisti kaikki jäljellä olevat tehtaalaiset viattomiksi. Paitsi näitä kolmea roistoa, joista yksi saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa (mutta joista kaksi on vielä par'aikaakin kateissa), murhapolttajien joukossa myös oli epäilemättä Fedjka-pakkotyövanki. Tämä on kaikki, mitä toistaiseksi on tullut tietoon tapahtumasta. Mitä taas tulee arveluihin, niin sehän on toki aivan eri asia. Minkä nojalla nämä kolme roistoa lienevät toimineet, olivatkohan he olleet jonkun johdon alaisina? Kaikkeen tähän on hyvin vaikea vastata, yhä vielä nytkin.

On kiittäminen valtavaa tuulta ja joentakaisen kaupunginosan kauttaaltaan puisia rakennuksia sekä sitä, että oli sytytetty kolmesta eri kohdasta, siitä, että tulipalo levisi nopeasti ja otti valtaansa uskomattomalla voimalla kokonaisen korttelin (muuten, oikeastaan lienee sytytys tapahtunut kahdelta eri puolelta: kolmas oli huomattu ja saatu sammumaan melkeinpä samana hetkenä, kuin se oli saatu syttymäänkin, josta tulee puhe myöhemmin). Mutta pääkaupunkilaisten sanomalehtien maaseutukirjeissä meidän onnettomuuttamme kuitenkin hieman liioiteltiin: koko Joentakaisesta lienee kaiken kaikkiaan palanut tuskin neljättä osaa (ehkäpä vähemmänkin), liioittelematta puhuen. Meidän palokuntamme, vaikka se onkin heikko verrattuna kaupunkimme pinta-alaan ja väestön lukumäärään, toimi kuitenkin sangen täsmällisesti ja uhrautuvaisesti. Mutta tuskinpa se olisi mahtanut paljoakaan, väestön myötätuntoisesta avusta huolimatta, jos tuuli ei olisi aamupuoleen kääntynyt ja aivan päivän koittaessa kokonaan lakannutkin. Kun minä kaikkiaan noin tunnin kuluttua tanssiaisista lähtöni jälkeen saavuin Joentakaiseen, tuli oli päässyt jo täyteen valtaansa. Samansuuntaisesti joen vartta kulkeva katu oli ilmi liekeissä. Oli valoisaa aivan kuten päivällä. Tuskin minun tarvinnee kuvata yksityiskohtaisemmin tulipaloa. Kuka Venäjänmaassamme ei sellaista olisi nähnyt? Liekehtivää katua lähinnä olevissa kadunnurkkauksissa oli tungos ja hyörinä aivan kuvaamaton. Tulen odotettiin ulottuvan tänne aivan varmasti, ja asukkaat kantelivat jo ulos omaisuuttaan, mutta eivät kuitenkaan poistuneet vielä asuntojensa luota, vaan istuivat odotellen kadulle laahatuilla arkuillaan, höyhenpatjoillaan, kukin oman ikkunansa alla. Osa miesväestä teki vaivalloista työtä, hakkasi säälimättömästi pirstaleiksi aitoja, vieläpä kokonaisia asuinhökkeleitäkin, jotka sattuivat olemaan tulta lähempänä tuulen alla. Vain unesta havahtuneet lapsoset itkivät, ja naiset ulisivat voivotellen ehdittyään hädin tuskin pelastaa talouskalunsa. Ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada turvaan omaisuuttaan, tekivät pelastustyötä ääneti ja reippaasti. Kipinöitä ja poukkia lenteli usein hyvinkin kauas, ja niitä sammutettiin, mikäli se oli mahdollista. Tulipalopaikalla tunkeili katselijoita, joita oli kerääntynyt kaupungin eri puolilta. Toiset auttoivat sammutustyössä, toiset katsoa töllistelivät vain asianharrastajina. Suuri tuli tekee öisin aina kiihoittavan ja hauskuuttavan vaikutuksen. Tähän vaikutukseen perustuu ilotulitus. Mutta ilotulituksessa tulet järjestyvät kauniisiin, säännöllisiin kuvioihin, ja koska tällainen on vielä aivan vaaratonta, niin se synnyttää iloisen ja keveän vaikutuksen kuten lasillinen samppanjaa. Aivan toisin vaikuttaa todellinen tulipalo: siinä on kauhua ja henkilökohtaisen vaaran tuntua, mutta kuitenkin myös jonkinlaista ilahduttavaa vaikutusta, tuossa yöllisessä tulessa, joka herättää katsojassa (ei kuitenkaan tietenkään juuri siinä henkilössä, joka on itse joutunut palosta kärsimään) jonkinlaista ajatuksen häiriötä, niin että se tuntuu viehättävän hänen omaa hävittämisvaistoansa, jollainen valitettavasti piilee jokaisessa ihmisessä, vieläpä kaikkein rauhallisimman perheellisen nimineuvoksenkin sielussa… Tämä kaamea tunne on kuitenkin melkein aina huumaava. »En todellakaan tiedä, voisiko joku katsella tulipaloa tuntematta jonkinlaista mielihyvää?» Näin aivan sanasta sanaan, näin sanoi minulle kerran Stepan Trofimovitš, palattuaan katsomasta yöllistä tulipaloa, jonka hän oli sattumalta joutunut näkemään, ja siis vielä tämän näyn ensi vaikutelman lumoissa. Tällainen yöllisen tulen harrastaja saattaa tietenkin itse hyökätä ensimmäisenä tuleen pelastamaan lasta tai vanhaa eukkoa, mutta tämähän on jo jotakin aivan toista.

Tunkeillen uteliaan joukon jäljessä jouduin ilman enempiä kyselyjä kaikkein vaarallisimmalle pääpaikalle, jossa huomasin lopulta Lembkenkin, jota olin lähtenyt etsimään itsensä Julija Mihailovnan määräyksestä. Hän seisoi siellä mitä ihmeellisimmässä ja epätavallisimmassa asennossa maahan kaadetun aidan pirstaleella, ja vasemmalla, noin kolmenkymmenen askelen päässä hänestä, kohosi melkein jo loppuun palaneen kaksikerroksisen puutalon musta runko, jonka molemmissa kerroksissa oli ikkunoiden asemesta vain reiät, jonka katto oli romahtanut sisään ja jonka hiiltyneitä seinähirsiä vielä paikka paikoin tuli nuoleskeli. Syvällä pihalla, noin kahdenkymmenen askelen päässä palaneesta talosta oli alkanut hehkua sivurakennus, joka myös oli kaksikerroksinen ja jota palokuntalaiset koettivat kaikin voimin suojella. Oikealla palokuntalaiset ja muu väki koettivat myös saada säilymään puisen rakennuksen, joka vielä ei ollut syttynyt, vaikka jo muutamia kertoja tuli oli siihen tarttunutkin, ja joka epäilemättä oli lopulta saava saman kohtalon osakseen kuin toisetkin. Lembke huitoi ja huusi, kasvot päin sivurakennusta, ja antoi määräyksiä, joita kukaan ei kuunnellut. Ensin luulin, että hänet oli jätetty kokonaan oman onnensa nojaan. Ainakin se sankka ja hyvin erilainen väkijoukko, joka häntä ympäröi, jossa kaiken muun kansan seassa oli myös herrasväkeä, vieläpä tuomiokirkon esipappikin, ei puhutellut häntä eikä yrittänyt viedä häntä syrjemmäksi, vaikka kuuntelikin häntä uteliaana ja ihmetellen. Kalpeana ja säteilevin silmin Lembke lausuili mitä ihmeellisimpiä asioita. Päälle päätteeksi hän oli vielä ilman hattua, jonka hän oli kadottanut jo aikoja sitten.

— Murhapoltto! Nihilismiä! Se, mikä kerran hehkuu, on nihilismiä! — kuulin kauhukseni, ja vaikka ei tässä ollutkaan mitään ihmettelemistä, niin silminnähtävä todellisuus vaikuttaa siitä huolimatta kuitenkin aina tärisyttävästi.

— Teidän ylhäisyytenne, — hänen luoksensa oli ehtinyt poliisi, — jospa te suvaitsisitte mieluummin hakea kotoista rauhaa… Täällä seisominenhan on teidän ylhäisyydellenne suorastaan vaarallista.

Tämän poliisin, kuten sain tietää myöhemmin, oli poliisimestari tahallaan jättänyt Andrei Antonovitšin lähettyville seuraamaan tämän toimia. Hänen oli pitänyt, mikäli se olisi ollut suinkin mahdollista, koettaa saada tämä lähtemään kotiin, ja vaaran uhatessa hänen oli käsketty käyttää suorastaan väkivaltaakin, — mikä tehtävä nähtävästi olisi käynyt jo yli hänen voimiensa.

— Palosta kärsineiden kyynelet kyllä kuivataan, mutta kaupungin ne sittenkin polttavat. Se on neljän roiston työtä, neljän ja puolen. Vangittava tuo roisto! Hän tunkeutuu perheiden kunnian varjoon. Talojen sytyttämiseen on käytetty kotiopettajattaria. Se on alhaista, alhaista. Voi, mitä tuo tuolla tekee! — hän huudahti huomatessaan yht'äkkiä liekehtivän sivurakennuksen katolla palokuntalaisen, jonka alla katto oli jo syttynyt ja jonka ympärillä tuli jo leimahteli; — vetäkää alas, vetäkää, hän putoaa, hän palaa, sammuttakaa hänet… Mitä hän tekee siellä?

— On sammutustöissä, teidän ylhäisyytenne.

— Tämä ei ole todellista. Tuli palaa ihmisten mielissä eikä talojen katoilla. Tuokaa hänet alas. Ja heittäkää kaikki sikseen! Parasta on heittää sikseen! Parasta heittää sikseen! Eiköhän se parhaiten jotenkin itseksensä… Ai, kuka siellä itkee? Eukko? Eukko huutaa, miksi eukko on unohdettu sinne?