Palavan sivurakennuksen alimmassa kerroksessa valitti todellakin sinne unohdettu, kahdeksankymmenvuotias eukko, kauppiaan sukulainen, kauppiaan, joka oli palavan talon isäntä. Mutta häntä ei oltukaan sinne oikeastaan unohdettu, vaan hän oli itse mennyt takaisin palavaan taloon, koska se vielä oli mahdollista, toteuttaakseen mielettömän yrityksen, laahatakseen ulos nurkkakammiostaan, joka toistaiseksi oli vielä tulelta säilynyt, höyhenpatjansa. Ollen tukehtumaisillaan savuun ja kuumuuteen hän huusi, sillä tämä kammiokin oli jo syttynyt, mutta kuitenkin hän kaikin voimin yritti vielä raihnaisin käsin sysätä särkyneen ikkunalasin lävitse höyhenpatjaansa. Lembke hyökkäsi häntä auttamaan. Kaikki näkivät, miten hän syöksyi ikkunan luo, sieppasi patjan nurkan käteensä ja alkoi kaikin voimin riuhtoa sitä ulos ikkunasta. Mutta pitipä juuri silloin onnettomuudeksi lennähtää katolta irtaantunut laudanpätkä, joka putosi onnettoman päälle.

Se ei häntä surmannut, koska se lentäessään vain hieman hipaisi hänen kaulaansa, mutta kuitenkin se katkaisi täydellisesti Andrei Antonovitšin uran meidän kaupungissamme. Isku sai hänet menettämään tasapainonsa, ja hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Koitti vihdoin murheellinen ja synkkä aamu. Tulipalo oli hieman hiljentynyt. Tuulta seurasi tyven. Ja sitten alkoi hienokseen sataa, vettä tuli aivan kuin hienon seulan lävitse kaataen. Olin jo Joentakaisen toisella sivulla kaukana siitä paikasta, jonne Lembke oli kaatunut, ja täällä kansanjoukossa kuulin hyvin merkillisiä keskusteluja. Oli paljastunut eräs sangen omituinen tapaus: aivan korttelin reunalla, tyhjällä paikalla, vihannestarhojen takana, noin viidenkymmenen askelen päässä muista rakennuksista oli aivan äsken valmistunut pienehkö puurakennus, ja tämä yksinäinen talo oli syttynyt melkeinpä ennen kaikkia muita, aivan tulipalon alkaessa. Vaikkapa se olisi palanut poroksikin, niin pitkän välimatkan vuoksi tuli ei olisi siitä voinut mitenkään levitä kaupungin muihin rakennuksiin eikä päinvastoinkaan. Vaikkapa koko Joentakainen olisi palanut poroksi, niin tämä talo olisi vaikkapa yksinään saattanut säilyä, olipa tuuli ollut sitten millainen tahansa. Ei voinut muuta ajatella, kuin että se oli syttynyt aivan erikseen, omasta aloitteestaan, ja oli selvää, miten sen oli täytynyt tapahtua. Mutta tärkeintä oli, että se ei sittenkään ollut ehtinyt palaa ja että aamupuoleen sen seinien sisällä havaittiin tapahtuneeksi sangen merkillisiä asioita. Tämän uuden talon isäntä, pikkuporvari, joka asui aivan laitakaupungin liepeellä, oli huomattuaan uuden talonsa palavan juossut heti luo ja ehtinyt muutamien naapuriensa avulla tukahduttaa tulen sekä singota kauas sytytetyt halot, jotka oli ladottu seinän sivustalle. Mutta tässä talossa oli asukkaitakin: — kaupungissamme varsin tuttu kapteeni sisarkultansa kanssa ja heidän luonaan asuva keski-ikäinen apulaisvaimo. Ja kas, nämä asukkaat, kapteeni, hänen sisarensa ja apulaisvaimo, kaikki nämä kolme havaittiin tänä yönä murhatuiksi, ja nähtävästi vielä ryöstötarkoituksessa. (Tänne oli näet poliisimestarikin kiiruhtanut tulipalosta ja oli täällä silloin, kun Lembke parhaillaan riuhtoi höyhenpatjaa.) Aamupuoleen tieto oli levinnyt jo laajalle, niin että kaikenkarvainen suuri kansanjoukko, vieläpä palosta kärsineetkin, oli Joentakaisesta tulvahtanut aukealle uuden talon luo. Oli suorastaan vaikeata päästä liikkeelle, niin sankka parvi siellä oli väkeä. Minulle kerrottiin heti, että kapteeni oli löydetty kurkku poikkileikattuna penkiltä, että hän oli ollut täysissä pukimissa, että hänet oli varmaankin murhattu juopuneessa tilassa, niin että hän ei ollut edes kuullut mitään, että verta oli hänestä vuotanut »kuten härästä», että hänen sisarensa Marja Timofejevna oli ollut kokonaan »pistelty» väkipuukolla ja että tämä oli lojunut lattialla oven edessä, niin että saattoi aivan selvästi arvata hänen puolustautuneen ja olleen käsikähmässä murhaajan kanssa. Palvelijatar, jonka pää oli kokonaan murskattu, oli nähtävästi myös ollut hereillä. Isännän kertoman mukaan kapteeni oli vielä eilen aamulla käväissyt hänen luonaan juopuneena sekä kehunut ja näyttänyt hänelle paljoja rahojaan, joita oli ollut ainakin kaksisataa ruplaa. Vanha, kulunut, vihreä kapteenin lompakko oli löydetty lattialta tyhjänä, mutta Marja Timofejevnan arkkuun ei oltu koskettu. Pyhäinkuvan hopeainen kehys oli myös paikoillaan, eikä kapteenin vaatevarastoonkaan oltu kajottu. Näytti siltä, että varkaalla oli ollut kiire, että hän varsin hyvin tunsi kapteenin asiat, oli tullut varta vasten hakemaan rahoja ja tiesi, missä niitä säilytettiin. Jos isäntä ei olisi ehtinyt ajoissa paikalle, niin puut olisivat syttyneet, talo olisi palanut ja palaneista ruumiista olisi ollut sangen vaikeata päätellä asian oikeata laitaa.

Näin asia kerrottiin. Lisättiinpä kerrottuun vielä sekin tieto, että tämän huoneiston oli vuokrannut kapteenille ja hänen sisarelleen itse herra Stavrogin. Nikolai Vsevolodovitš, kenraalitar Stavroginan poikakulta, itse oli muka käynyt vuokraamassakin, olipa pyytämällä pyytänyt vuokraamaan sen hänelle, sillä isäntä ei ensin tahtonut sitä antaa, koska oli aikonut järjestää taloonsa kapakan, mutta Nikolai Vsevolodovitš ei ollut säikähtänyt vuokraa, vaan oli maksanut jo puolesta vuodesta etukäteen.

— Tämä tulipalo ei ole tapahtunut suotta, — joku kuului sanovan väkijoukosta.

Mutta enemmistö oli vaiti. Kasvot näyttivät synkiltä, mutta enempää kiihtymistä en saattanut huomata. Ympärilläni kuitenkin yhä vain puhuttiin Nikolai Vsevolodovitšista sekä siitä, että murhattu oli hänen vaimonsa, että eilen hän oli maanitellut »kunniattomalla tavalla» luoksensa täkäläisen huomatuimman perheen nuoren tytön, kenraalitar Drozdovin tyttären, että häntä vastaan nostetaan kanne Pietarissa ja että hänen vaimonsa nähtävästi on murhattu sen vuoksi, että hän saattaisi mennä naimisiin neiti Drozdovan kanssa. Skvorešniki oli vain kahden ja puolen virstan päässä täältä, ja muistan, miten mieleeni tuli ajatus: Enkö lähettäisi tietoa tästä sinne? En muuten huomannut, että kukaan olisi erikoisesti kiihoittanut kansanjoukkoa, suotta olisi minun sellaista väittää, vaikka ohitseni vilahtikin Pari, kolme »ravintolanaamaa», jotka aamupuoleen olivat ilmestyneet tulipalopaikalle ja jotka minä heti tunsin. Erikoisesti painui mieleeni erään laihahkon, pitkähkön pikkuporvari-nuorukaisen juopunut, kiharainen, musta, kuten noella tuhrittu naama. Hän oli viilari, kuten myöhemmin sain kuulla. Hän tosin ei ollut juovuksissa, mutta aivan päinvastoin kuin muu väki, joka seisoskeli synkkänä, hän oli aivan kuin aisoistaan irti. Tuon tuostakin hän puhutteli joukkoa, vaikka en muistakaan hänen sanojansa. Kaikki se, minkä hän sai järjellisesti sanotuksi, sisälsi tuskin muuta kuin: »Veljet hyvät, mitäs tämä nyt on? Näinkö se sitten käykin?» ja näin sanoen hän huitoi käsiään.

KOLMAS LUKU.

Loppuuneletty romaani.

I.

Skvorešnikin ison salin ikkunasta (siitä samasta, jonka ääressä Varvara Petrovna ja Stepan Trofimovitš olivat tavanneet toisensa viimeisen kerran) tulipalon saattoi nähdä niin selvästi, että olisi luullut sen olevan aivan käden ulottuvilla. Aamun koittaessa, noin kello kuuden aikoihin, äärimmäisen ikkunan luona oikealla seisoi Liza ja katseli tarkkaavaisena sammumaan päin olevaa loimua. Hän oli huoneessa yksin. Hänen yllään oli eilinen juhlapuku, se samainen, joka oli ollut hänellä esitelmätilaisuudessa — vaaleanviheriä, upea, kauttaaltaan pitseissä, mutta nyt se oli rypistynyt, ja saattoi huomata, että se oli huolimattomasti ja hätäisesti heitetty ylle. Huomattuaan äkkiä sen olevan rinnan kohdalta hieman auki Liza punastui, korjasi hätäisesti pukuansa, sieppasi nojatuolista eilen tänne tullessaan siihen jättämänsä punaisen liinan ja heitti sen kaulalleen. Tuuhean tukan valloilleen päässeet kiharat valahtivat liinan alta oikealle olkapäälle. Hänen kasvojensa ilme oli väsynyt, huolekas, silmät vain paloivat rypistettyjen kulmakarvojen alla. Hän lähestyi taas ikkunaa ja nojasi kuumaa otsaansa kylmää lasia vastaan. Ovi avautui, ja huoneeseen astui Nikolai Vsevolodovitš.