— Käskin lähetin mennä ratsain tiedustelemaan tarkemmin, — hän sanoi, — kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää kaiken. Toistaiseksi on palvelusväen tietoon tullut vain, että osa joentakaista kaupunkia on palanut, se osa, joka on rantakatua lähinnä sillan oikealla puolella. Tulipalo oli saanut alkunsa kellon käydessä kahtatoista. Nyt se alkaa jo hiljetä.
Hän ei lähestynyt ikkunaa, vaan pysähtyi Lizan taakse, noin kolmen askelen päähän hänestä. Liza ei kääntynyt häneen päin.
— Almanakan mukaan olisi pitänyt olla valoisaa jo tunti sitten, mutta nythän on vielä täysi yö, — Liza virkkoi harmistuneena.
— Almanakat valehtelevat, — Nikolai Vsevolodovitš huomautti ystävällisesti hymähtäen mutta sitten aivan kuin häpesi sanojansa ja kiiruhti lisäämään: — Almanakan mukaan on perin ikävätä elää, Liza.
Ja sitten hän vaikeni kokonaan harmissaan siitä, että oli sanonut uuden typeryyden. Liza hymähti väkinäisesti.
— Te olette niin surullisessa mielentilassa, ette edes löydä sanoja keskustellaksenne kanssani. Rauhoittukaa. Tehän sanoitte varsin sattuvasti. Elän todellakin aina almanakan mukaan, jokainen askeleni on sen mukaan laskettu. Ihmetyttääkö se teitä?
Liza kääntyi nopeasti selin ikkunaan ja istuutui nojatuoliin.
— Istuutukaa, olkaa hyvä, tekin. Me emme ole enää kauan yhdessä. Tahdon sanoa kaiken, tahdon puhua, mitä suinkin haluan… Miksi ette tekin voisi sanoa kaikkea, mitä tahtoisitte saada sanotuksi?
Nikolai Vsevolodovitš istuutui hänen viereensä ja hiljaa, melkeinpä arasti, otti häntä kädestä.
— Mitä merkitsee tämä sinun puheensävysi, Liza? Mistä se on näin äkkiä ilmestynyt? Mitä merkitsee tuo »me emme ole enää kauan yhdessä»? Tämä on jo toinen arvoituksellinen lause tänä puolen tunnin aikana heräämisesi jälkeen.