— Olette nähtävästi ryhtynyt oikein laskemaan salaperäisiä lauseitani! — tämä naurahti. — Muistatteko, että eilen tänne tullessani esittelin itseni teille kuolleena? Mutta kas tämän te olette katsonut tarpeelliseksi unohtaa, joko unohtaa tai olla sitä huomaamatta.
— En muista sitä, Liza. Miksi kuolleena? Täytyy elää…
— Te vaikenitte? Kaunopuheisuuttanne ei riittänyt pitkälle. Olen elänyt hetkeni tässä maailmassa, ja se saa riittää. Muistatteko enää Kristofor Ivanovitšia?
— En, en muista, — Nikolai Vsevolodovitšin otsa vetäytyi kurttuun.
— Kristofor Ivanovitšia Lausannessa? Te olitte häneen hirveästi kyllästynyt. Hän raotti aina ovea: »vain hetkiseksi», mutta jäikin istumaan koko päiväksi. En tahdo olla Kristofor Ivanovitšin kaltainen, en tahdo, kuten hän, istua »koko päivää».
Hänen ilmeensä kävi kipeän surulliseksi.
— Liza, minuun koskee tuo sinun puheesi sävy. Tämä pinnistetty asenne vaalii teiltä itsellännekin paljon. Miksi se on välttämätön? Minkä vuoksi?
Nikolai Vsevolodovitšin silmät leimahtivat.
— Liza, — hän huudahti, — vannon, että rakastan sinua tänään enemmän kuin eilen, kun tulit luokseni!
— Kuinka omituinen tunnustus! Miksi tuo »tänään» ja »eilen» ja tuo vertaus?