— Sinä et jätä minua, — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš puhettaan melkeinpä epätoivoisesti, — me matkustamme jonnekin yhdessä jo tänään, eikö niin? Eikö niin?
— Ai, älkää puristako niin kipeästi kättäni! Minne voisimme me lähteä yhdessä ja jo tänään? Jonnekin »uudesti syntymäänkö» taas? Ei, kokeilut saavat jo riittää… Se käy minulta liian hitaasti, enkä kykenekään siihen; se olisi minulle aivan liian korkeata. Jos kerran matkustetaan, niin on lähdettävä Moskovaan, käytävä siellä vieraissa ja otettava itse vieraita vastaan — kas, se on minun ihanteeni, sen te tiedätte. Enhän Sveitsissä ollessanikaan yrittänyt uskotella teille olevani toisenlainen. Mutta koska on mahdotonta lähteä Moskovaan ja vieraisille, koska te jo olette naimisissa, niin ei kannata puhua enää koko asiasta.
— Liza! Mitä oli sitten eilen?
— Oli sitä, mitä oli.
— Se on mahdotonta! Se on julmaa!
— Mitäpä siitä, jos olisikin ollut julmaa! Kestäkää pois, jos onkin julmaa.
— Te kostatte minulle eiliset haaveet… — mutisi Nikolai Vsevolodovitš vihamielisesti hymähtäen. Liza punastui.
— Kuinka alhainen ajatus!
— Mutta miksi te sitten lahjoititte minulle… »niin paljon onnea»?
Onko minulla oikeutta tiedustella sitä?
— Ei ole, koettakaa jotenkuten tulla toimeen ilman oikeuksia! Älkää kruunatko ehdotuksenne alhaisuutta typeryydellä. Tänään se ei teille onnistu. Ehkä te vielä kaiken lisäksi pelkäätte maailman tuomiota ja että teitä ehkä tämän »paljon onnen» vuoksi arvostellaan ankarasti? Jos niin on, niin älkää Herran tähden olko suotta levoton. Te ette ole syypää mihinkään ettekä vastuussa mistään. Kun minä eilen aukaisin ovenne, te ette edes tietänyt, kuka siitä oli tulossa. Tämä kaikki on ollut todellakin vain haavetta, kuten te äsken sanoitte, eikä muuta mitään. Te voitte varsin hyvin rohkeasti ja voitokkaasti katsoa jokaista ihmistä suoraan silmiin!