— Sinun sanasi, tämä pilkka, jo tunnin ajan se saa kylmät väreet risteilemään selkääni pitkin. Tuo »onni», josta sinä puhut pilkaten, on minulle kalliimpi… kuin kaikki muu. Voisinko nyt mitenkään kadottaa sinut? Vannon, että rakastin sinua vähemmän eilen. Minkä tähden sinä tänään riistät minulta kaiken? Tiedätkö, mitä merkitsee minulle tämä uusi toivo? Olen maksanut sen elämällä.
— Omallanneko vaiko jonkun toisen?
Nikolai Vsevolodovitš nousi nopeasti pystyyn.
— Mitä tuo merkitsee? — hän virkkoi liikkumattomana tuijottaen Lizaan.
— Omallanneko vaiko minun elämälläni te olette sen maksanut, kas sitä aioin kysyä. Vai oletteko te ehkä lakannut jo kokonaan minua ymmärtämästä? — Liza punastui taas. — Miksi te hypähditte pystyyn? Miksi te tuijotatte minuun tuolla tavalla? Te säikytitte minut. Mitä te aina pelkäätte? Olen jo kauan huomannut, että te pelkäätte jotakin juuri nyt, juuri tänä hetkenä… Hyvä Jumala, kuinka te kalpenette!
— Jos sinä, Liza, tiedät jotakin, niin vannon, että minä en tiedä mitään… Enkä puhunut ollenkaan siitä mainitessani, että olen maksanut elämällä…
— En ymmärrä teitä vähääkään, — Liza änkytti säikähtyneenä.
Nikolai Vsevolodovitšin huulille oli kohonnut vähitellen mietiskelevä, pilkallinen hymy, Hän istuutui hiljaa, nojasi molemmilla kyynärpäillänsä polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä.
— Pahaa unta ja houretta… Me emme puhuneet samasta asiasta.
— En ymmärrä yhtään, mistä te puhuitte… Ettekö tosiaankaan eilen tietänyt, että lähden tänään luotanne, tiesittekö vai ettekö? Puhukaa totta, tiesittekö vai ettekö?