— Tiesin sen… — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš hiljaa.
— Mitä te siis enää odottelette. Tiesitte ja jätitte »hetken» jälkeenne. Ei tarvita mitään tilintekoa.
— Sano minulle koko totuus, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš siihen syvästi kärsivänä, — kun sinä eilen avasit oveni, tiesitkö itse avaavasi sen vain tuokioksi?
Liza katsahti häneen katkerana:
— On totta, että kaikkein vakavinkin mies saattaa tehdä mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Ja minkä vuoksi te oikeastaan olette noin levoton? Onko se tosiaankin vain itserakkautta? Harmittaako teitä tosiaankin se, että nainen jättää teidät, ettekä te naista? Tiedättekö mitä, Nikolai Vsevolodovitš? Ollessani teidän luonanne nyt olen tullut yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että te olette minua kohtaan hirvittävän jalomielinen, mutta kas sitähän minä juuri en teissä siedäkään.
Nikolai Vsevolodovitš nousi ja astui muutaman askelen huonetta pitkin.
— Hyvä on, käyköön sitten niin… Mutta miten tämä kaikki on oikeastaan saattanut tapahtua?
— Sekö teitä nyt huolettaa? Ja kuitenkin te jos kukaan olette aivan kuin sormin tämän kaiken jo edeltäkäsin laskenut, ymmärrätte sen paremmin kuin kukaan muu koko maailmassa ja olette siihen juuri luottanutkin. Olen herrasneiti, jonka sydäntä on ruokittu oopperoilla, kas siitä se sai alkunsa, kas siinä kaiken selitys.
— Ei se ole niin.
— Ei tässä ole yhtään mitään, mistä omatuntonne voisi soimata teitä, ja tämä kaikki on totisen totta. Kaikki sai alkunsa kauniista tuokiosta, jonka lumousta en jaksanut torjua. Toissa päivänä, kun »pahoitin mielenne» kaiken kansan nähden ja kun te kohtelitte minua niin ritarillisesti, minä kotiin tultuani olin heti ymmärtävinäni, että te olitte karttanut minua siksi, että olitte naimisissa, eikä suinkaan siksi, etten olisi teitä miellyttänyt, — mitä hienoston neitinä eniten pelkäsin. Ymmärsin, että te karttaessanne tahdoitte säästää minua, mieletöntä. Näettehän, miten arvostan teidän jalouttanne. Tähän ennätti sitten Pjotr Stepanovitš ja selitti minulle kaiken juurta jaksain. Hän uskoi minulle, että teidät on saanut valtoihinsa jalo aate, jonka rinnalla me molemmat emme ole muka yhtään mitään, mutta että minä olin kuitenkin vielä teidän tiellänne poikkiteloin. Hän laski itsensä tosin mukaan. Hän tahtoi välttämättä, että me kaikki kolmisin… hän mainitsi jotakin purresta ja vaahteraisista airoista kansanlaulumme mukaisesti. Kehuin häntä, sanoin, että hän oli runoilija, ja hän otti puheeni aivan täydestä. Mutta koska olen aina tietänyt, että minusta ei olisi muuta kuin tuokioksi, niin päätin ratkaista kaiken heti. Kas siinä kaikki, ja se saa riittää, ei enää mitään selityksiä… Voipa käydä vielä niinkin, että riitaudumme. Ei teillä ole pelkoa, vastaan kaikesta yksin. Olen huono, oikullinen, hurmaannuin oopperapurteen, olen herrasneiti… Mutta tiedättekö, luulin sentään, että piditte minusta aivan hirveästi. Älkää halveksiko hupakkoa älkääkä naurako sille kyynelkarpalolle, joka äsken valahti. Ette usko, miten mielelläni itken joskus »itseäni säälitellen». Mutta riittää jo, riittää. Minä en kykene mihinkään, ettekä tekään kykene mihinkään. Kaksi näpsähdystä kummaltakin puolen, siinä olkoon lohdutuksemme. Ei ainakaan itserakkaus loukkaannu.