— Unta ja houretta! — valitti Nikolai Vsevolodovitš väännellen käsiänsä ja kulkien edestakaisin huoneessa. — Liza parka, mitä olet tehnyt itsellesi?
— Kärvennyin hieman kynttilän liekissä eikä muuta mitään. Ettehän te vain itke? Käyttäytykää sopivammin, olkaa tunteettomampi…
— Miksi, miksi tulit luokseni?
— Ette näy itsekään ymmärtävän, miten koomilliseen valoon joudutte seurapiirin silmissä tuollaisine kysymyksinenne!
— Miksi saatoit itsesi turmioon noin järjettömästi ja typerästi, ja mitä nyt on tehtävä?
— Onko tuo Stavrogin, »verenimijä Stavrogin», kuten muudan teihin rakastunut naishenkilö nimittää teitä. Kuunnelkaahan, sanoinhan jo teille: annoin koko elämäni tuokiosta, ja olen nyt rauhallinen. Tehkää tekin samoin… muuten, eihän se teille ole tarpeellistakaan, teillä on vielä edessänne monta »hetkeä» ja »tuokiota».
— Täsmälleen yhtä monta kuin sinullakin. Annan sinulle kunniasanani, ei ainoatakaan enemmän kuin sinullakaan!
Hän käveli edestakaisin eikä huomannut Lizan kirkastuvaa, läpitunkevaa katsetta, jossa toivonkipinä näytti hetkeksi välähtävän. Mutta valonsäde sammui jo taas samassa.
— Jos sinä, Liza, tietäisit, miten tuiki mahdotonta minun on olla tänä hetkenä aivan vilpitön ja mitä se merkitsee minulle. Voi, jospa voisin tunnustaa sinulle kaiken…
— Tunnustaako? Te aiotte minulle tunnustaa jotakin? Jumala varjelkoon minua tunnustuksiltanne! — keskeytti Liza hänet säikähtäen.