Hän pysähtyi ja odotteli levottomana.
— Minun on myös tunnustettava teille, että jo silloin, Sveitsissä, minussa yhä enemmän varmistui ajatus, että teillä mahtanee olla omallatunnollanne jotakin kauheata, likaista, veristä ja… että kaikki se tekee teidät samalla jollakin tavoin naurettavaksi… Varokaa tunnustamasta minulle mitään, jos tämä on totta, saatan nauraa teille päin silmiä! Ehkäpä nauran ääneen teille aina elämänne loppuun saakka… Ai, ai, te kalpenette taas! En minä, en minä enää, lähden pois, — Liza hypähti tuolilta ja teki halveksumista ja inhoa ilmaisevan liikkeen.
— Kiusaa minua, rankaise minua, puske minuun vihasi, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš epätoivoisesti. — Sinulla on siihen täysi oikeus! Tiesin, etten sinua rakastanut, ja kuitenkin saatoin sinut turmioon. Se on totta, olen »jättänyt tuokion taakseni», minulla oli toivoa… kauan sitten… ja se oli viimeinen. En jaksanut vastustaa valoa, joka tulvi sieluuni sinun käydessäsi eilen luokseni, omasta aloitteestasi, yksin ja ensimmäisenä. Aloin taas äkkiä uskoa… Luulenpa, että uskon yhä vielä tänä hetkenäkin.
— Noin jalomielisestä tunnustuksesta olen velkaa omani: minä en halua olla teille säälittelevä sisar. Ehkäpä vielä kerran menenkin sairaanpiiaksi, jollen kykene aikoinaan, jo tänään, kuolemaan. Mutta jos tuleekin minusta sellainen, niin ei ainakaan teitä varten, vaikka ainahan tekin sentään olette kenen tahansa toisen jalattoman ja kädettömän arvoinen. Minusta tuntui aina siltä, että te viette minut jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa asustaa ihmisen kokoinen ilkeä jättiläishämähäkki ja että me siellä vietämme sitten yhdessä koko elämämme vain tuohon hämähäkkiin tuijottaen ja sitä peläten. Siinä meidän keskinäinen rakkautemme kuluukin sitten loppuun. Kääntykää Dašjenkan puoleen, hän on kyllä valmis lähtemään mukaanne mihin vain.
— Te ette malttanut olla häntäkään mainitsematta!
— Pikku koira parka! Viekää hänelle terveiseni. Joko hän tietää, että te jo Sveitsissä olitte päättänyt säästää hänet vanhuuden päivien varalle? Kuinka kaukonäköistä! Kuinka hyvää huolenpitoa! Ai, kuka siellä?
Salin perällä joku raotti hivenen verran ovea, jonkun pää pisti raosta esille ja katosi taas samassa.
— Sinäkö siellä, Aleksei Jegorytš? — kysäisi Stavrogin.
— Ei, minähän se täällä vain, — ja Pjotr Stepanovitš kurottautui taas ovesta, mutta vain puolittain.— Päivää, Lizaveta Nikolajevna. Hyvää huomenta joka tapauksessa. Arvasinhan, että tapaan teidät molemmat täältä salista. Vain silmänräpäykseksi, Nikolai Vsevolodovitš. — On aivan välttämätöntä sanoa teille pari sanaa… aivan välttämätöntä… vain pari sanaa!
Stavrogin astui häntä kohti, mutta kääntyikin kolmen askelen päässä taas Lizan puoleen.