— Jos kuulet jotakin, Liza, niin muista sanoneeni: olen yksin syyllinen kaikkeen.

Liza vavahti ja katsahti häneen arasti, mutta samassa Stavrogin oli jo poistunut.

II.

Huone, josta Pjotr Stepanovitš oli kurkistanut, oli iso, soikea eteinen. Tähän asti oli täällä istunut Aleksei Jegorytš, mutta tämän hän oli lähettänyt pois. Nikolai Vsevolodovitš sulki salin oven jäljessään ja pysähtyi odotellen. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti ja tutkivasti.

— No?

— Jos te jo sen tietäisittekin, — hätäili Pjotr Stepanovitš ja näytti kuin hän olisi tahtonut silmillään tunkeutua suoraan toisen sieluun, — niin tietenkään ei kukaan meistä ole millinkään syyllinen, sillä siinä on sellainen yhteensulautuma… yhteensattuneet olosuhteet… sanalla sanoen, juriidisesti ei ainakaan mikään voi viitata teihin, ja riensin sen teille ilmoittamaan.

— Ovatko he palaneet? Murhatutko?

— Murhatut, mutta eivät palaneet, sehän se pahinta onkin. Mutta kunniasanani, en ole tähänkään syyllinen vähääkään, vaikka kuinka epäilisitte minua, — sillä te kai epäilette minua sittenkin, vai kuinka? Tahdotteko, että puhun suuni puhtaaksi: mieleeni nähkääs sittenkin tuli ajatus, — tehän itse olette antanut siihen aihetta, ette tosin tahallanne, vaan kiusoitellessanne minua (sillä ette te kai olisi siten tahallanne tehnyt?) — mutta en uskaltanut ryhtyä siihen, enkä olisi ryhtynytkään, en edes sadasta ruplasta, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, sehän on minulle, lähinnä minulle… (Hän hätäili kovasti ja puhua rätisi kuin ainakin kielikello.) Mutta kuinka merkillinen yhteensattuma: annoin omistani (kuulitteko, omistani, teidän rahojanne en käyttänyt ruplaakaan, ja mikä tärkeintä, senhän te itse hyvin tiedätte) tuolle juopolle pölhölle, Lebjadkinille kaksisataa kolmekymmentä ruplaa, toissa päivänä, jo illan suussa, — kuulittehan, toissa päivänä eikä eilen esitelmätilaisuuden jälkeen, huomatkaa se. Tämä on hyvin omituinen sattuma, sillä enhän silloin vielä tietänyt ollenkaan varmasti, lähteekö Lizaveta Nikolajevna luoksenne vai eikö. Nämä omat rahani annoin vain sen vuoksi, koska te toissa päivänä kunnostauduitte jo siinä määrin, että päätitte ilmaista kaikille salaisuutenne. Niin, enhän minä tahdo tunkeutua… omapa on asianne… ritari… mutta sen myönnän, että hämmästyin, oli kuin minua olisi lyöty puulla päähän. Mutta koska noista tragedioista olen saanut kyllikseni jo ammoin, huomatkaa, puhun aivan vakavasti, vaikka käytänkin muinaisslaavilaista puhetapaa, — koska tämä kaikki nyt olisi ollut vahingoksi suunnitelmilleni, niin lupasin itselleni, tuli mitä tuli, toimia niin, että saisin lähetetyksi Lebjadkinit salaa teiltä Pietariin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Lebjadkin itse sinne niin kovin halusi. Yhden virheen vain tein: annoin rahat teidän nimessänne. Liekö se nyt oikeastaan mikään virhe ollutkaan? Ehkä se ei ollutkaan, vai mitä? Kuulkaahan nyt, kuulkaahan, miten sitten kaikki kääntyi… — Puheen touhussa hän läheni aivan melkein kiinni Stavroginiin ja vähältä piti, että hän ei tarttunut jo hänen takkinsa käänteisiin (tahtoisinpa väittää, että hän teki näin aivan tahallaan). Stavrogin iski voimakkain lyönnein hänen kätensä alas.

— Mitä tuo nyt on… älkäähän sillä tavoin… käsihän voi taittua… Pääasia tässä kaikessa on se, miten kaikki kääntyi, — hän rätisi edelleen iskua edes sen enempää ihmettelemättä. — Jo illalla siis annoin rahat, jotta hän jo aamulla olisi ollut sisarkultansa kanssa ennen aamunkoittoa tipotiessään; jätin koko puuhan tuon Liputin-roiston huoleksi, hänen piti huolehtia heidän junalle viemisestään ja saattamisestaan. Mutta kas, Liputin-roistoa haluttikin kujeilla hieman yleisön huviksi — olette kai siitä jo kuullutkin — esitelmätilaisuudessa. Kuulkaahan, molemmat juovat, sepittelevät runoja, joista toinen puoli on Liputinin keksintöä. Tämä pukee hänet hännystakkiin, vaikka on nimenomaan sanonut lähettäneensä hänet jo aamulla matkaan, ja piilottelee sitten häntä joissakin takanurkissa työntääkseen hänet puhujalavalle. Mutta toinenpa juokin itsensä odottamatta sikahumalaan. Sitten seuraa kaikille tuttu skandaali, sitten viedään hänet puolikuolleena kotiin, ja täällä Liputin anastaa häneltä nuo kaksi sataa ruplaa sekä jättää hänelle vain pientä rahaa. Mutta pahaksi onneksi onkin asia niin, että tämäkään ei ole malttanut olla jo aamupäivällä näyttelemättä rahoja ja kehuskelematta niistä sellaisissa paikoissa, joissa se ei olisi ollenkaan ollut tarpeellista. Ja kun Fedjka odottelikin juuri tätä ja kun hän Kirillovillakin oli jotakin sellaista kuullut (muistattehan viittauksenne!), niin hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kas, siinä on koko totuus. Olen ainakin iloinen siitä, että Fedjka ei löytänyt sentään rahoja. Tuhansia luuli sieppaavansa, roisto! Tulipalokin lienee saanut hänet kiirehtimään, säikähti hieman… Uskotteko, että tuo tulipalo oli minulle aika isku. Ei, piru sen oikein tietää, mitä se oikein oli? Se on niin kuvaamatonta itsevaltaisuutta… Näettehän, etten salaa teiltä mitään, koska odotan teiltä niin paljon. No niin, olenhan kypsytellyt tosin jo kauan mielessäni tuota tuliajatusta, onhan se niin kovin yleinen ja kansanomainen, mutta olen aikonut säästää sen viimeiseksi, kaikkein kriitillisimpään hetkeen, siihen kallisarvoiseen tuokioon, jolloin me nousemme yhtenä miehenä… Mutta näiden päähän pälkähtääkin ryhtyä siihen aivan omavaltaisesti, ilman määräystä, ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin pitäisi päinvastoin olla niin hiljaa, ettei saisi hengittääkään muuten kuin nyrkkiinsä! Tämä on suorastaan käsittämätöntä omavaltaisuutta! Sanalla sanoen, en tiedä toistaiseksi vielä mitään, puhutaan parista špigulinilaisesta… mutta jos juttuun on sekaantunut myös meikäläisiä, jos vain yksikin heistä on yrittänyt vaikkapa vain lämmitellä siinä käsiänsä — niin paha hänet perii! Kas siinä näette nyt, miten käy, jos antaa hivenenkin verran vapautta! Ei, tuo demokraattinen roskajoukko viisikkoineen — on huono tuki! Tähän tarvitaan vain yksi ihanan suuri, johonkin epäjumalaan kohdistuva despoottinen tahto, joka nojautuu johonkin, joka ei ole satunnaista ja ulkopuolella olevaa… Tällöin voi odottaa, että viisikotkin vetävät häntänsä alistuvaisesti luimuun ja voivat tarvittaessa orjamaisen nöyrinä kelvata käytettäviksemme. Mutta joka tapauksessa, vaikka ne siellä nyt rupeaisivatkin täyttä päätä hölisemään, että koska Stavroginin oli muka välttämätöntä saada poltetuksi vaimonsa, niin täytyi polttaa koko kaupunki, niin kuitenkin…

— Joko siellä sitten on alettu hölistä sellaista?