— Niin eihän siellä tosin vielä, se on totta, en ole kuullut yhtään mitään, mutta minkäs ihmisille voi, etenkin niille, jotka ovat palosta kärsineet! Vox populi, vox Dei. Kauankos sellainen huhu leviää?… Mutta eihän teillä tietenkään ole vähintäkään vaaraa. Juriidisesti teitä ei voida syyttää mistään, eikä omallatunnollannekaan ole mitään. Ettehän te tätä ole tahtonut? Ettehän? Todisteita ei ole minkäänlaisia, vain pelkkä sattuma… Jos nyt Fedjka sattuisikin muistamaan nuo teidän varomattomat sananne, jotka lausuitte Kirillovin luona (ja miksi pitikin teidän ne sanoa?), mutta eihän sekään vielä todista yhtään mitään, ja Fedjkan suun me kyllä tukkeamme. Teen sen jo tänään…
— Eivätkö ruumiit ole yhtään palaneet?
— Eivät vähääkään. Tuo veijari ei ole osannut järjestää mitään niin kuin olisi pitänyt. Mutta olen ainakin iloinen siitä, että te olette noin rauhallinen… sillä vaikka te ette olekaan vähintäkään tähän kaikkeen syyllinen, ette edes ajatuksissanne, niin onhan se sentään… Ja onhan teidän ainakin myönnettävä, että kaikki tämä saa asiamme aivan toiselle tolalle. Te olette nyt vapaa leskimies ja voitte vaikkapa heti naida ihanan neidon suurine myötäjäisineen, neidon, joka päälle päätteeksi on jo hallussanne. Kas, tällaista voi saada aikaan vain pelkkä sokea sattuma, — eikö totta?
— Te uhkaatte, tyhmä mies?
— No, riittää, riittää jo! Tyhmä mies, mitä te tuollakin oikein tarkoitatte? Sen sijaan, että iloitsisitte, te… Tulin tahallani aivan lentäen ilmoittaakseni teille mitä pikimmin… Mitäpä syytä minulla olisi uhkailla teitä? Mitäpä voittaisin uhkauksilla? Minulle on tärkeätä, että te suostutte mielellänne ettekä pelosta. Te olette valo ja aurinko… Minähän tässä pelkään teitä, minkä jaksan, ettekä te minua! Enhän minä ole Mavriki Nikolajevitš… Ja ajatelkaahan, kiitäessäni tänne kilpa-ajorattaissa näen Mavriki Nikolajevitšin täällä puutarhanne aidan luona, aivan puutarhan perimmäisessä nurkassa… šinelli yllään, läpimärkänä, varmaankin hän on istunut siellä kaiken yötä! Voi sun ihmeitä! Pitääpäs ihmisen tulla noin hulluksi!
— Mavriki Nikolajevitš? Onko se totta?
— Totta, aivan totta. Istuu puutarhan aidan luona. Täältä, täältä noin kolmensadan askelen päässä luullakseni. Yritin kiireesti hänen ohitsensa, mutta hän näki minut sittenkin. Ettekö ole tietänyt sitä? Siinä tapauksessa olen hyvilläni, että muistin kertoa sen teille. Kas, tällainen saattaa käydä kaikista vaarallisimmaksi, etenkin jos hänellä sattuu olemaan revolveri ja jos päälle päätteeksi vielä on yö, sateinen sää ja aivan luonnollinen kiihtyneisyys, — sillä ovathan olosuhteet tosin hieman kummalliset, hah, hah, haa! Mitä luulette, miksi hän istunee siellä?
— Odottaa Lizaveta Nikolajevnaa tietenkin.
— Kas sillä tavalla! Miksi tämä ei sitten hänen luokseen? Ja… tällaisessa sateessa… siinäpä vasta hölmö!
— Lizaveta Nikolajevna menee aivan kohta hänen luokseen.