I.
Monet näkivät Pjotr Stepanovitšin tänä aamuna; ja näkijät vakuuttivat hänen olleen hyvin kiihoittuneen. Kello kahdelta päivällä hän oli käväissyt Gaganovilla, joka vasta päivä sitten oli palannut maalta. Hänen luoksensa oli saapunut talon täydeltä väkeä, joka keskusteli kiihkeästi äskeisistä tapahtumista. Pjotr Stepanovitš puhui eniten ja pakotti toiset kuuntelemaan itseänsä. Häntä olivat meikäläiset aina pitäneet »lörpöttelevänä ylioppilaana, jolla oli reikiä päässä», mutta tällä kertaa hän puhui Julija Mihailovnasta, ja tämä puheenaihe oli tässä hälinässä kaikkein mielenkiintoisin. Tämän äskeisenä ja hyvin läheisenä uskottuna hänellä oli kerrottavana aivan uusia ja mitä odottamattomimpia yksityiskohtia. Vahingossa (ja siis myös varomattomasti) hän tuli maininneeksi muutamia tämän henkilökohtaisia arvosteluita, jotka koskivat eräitä kaupunkimme varsin huomatulta henkilöitä, mikä tietysti loukkasi näiden itserakkautta. Hänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista, kuten ainakin kunnianmiehen, jonka kiusallisena velvollisuutena on selvittää vuorensuuruinen väärinkäsitysruuhka ja joka hyväsydämisen yksinkertaisessa kömpelyydessänsä ei oikein tiedä, mistä olisi aloitettava ja mihin lopetettava. Sangen varomaton oli sekin huomautus, että Julija Mihailovna oli muka ollut täysin perillä Stavroginin salaisuudesta ja että hän oli muka koko intrigiä itse johtanutkin. Hän se oli Pjotr Stepanovitšinkin »puijannut», sillä hän, Pjotr Stepanovitš, jos kukaan oli ollut rakastunut tuohon »onnettomaan Lizaan». Siitä huolimatta Julija Mihailovna oli saanut kaiken »asetetuksi» niin, että hän oli vähällä joutua suorastaan saattamaan Lizaa vaunuissa Stavroginin luo. »Niin, niin, hyvä herrasväki, mikäs teidän on nauraessanne, mutta jospa vain olisin aavistanut, jospa olisin aavistanut, miten tämä kaikki päättyisi!» — hän näin lopetti puheensa. Muihin Stavroginia koskeviin levottomiin kysymyksiin hän vastasi suoraan, että Lebjadkin-tapaus oli hänen mielestään aivan pelkkä sattuma ja että Lebjadkin oli itse kaikkeen syyllinen. Miksi pitikin hänen näytellä rahojaan! Joku kuulijoista sattui silloin huomauttamaan hänelle, että hän suotta »teeskenteli»; hän söi, joi ja nukkui Julija Mihailovnan talossa ja kuitenkin oli nyt valmis ensimmäisenä häntä mustaamaan ja että tämä ei ollut ollenkaan niin kaunista, kuin hän itse ehkä luuli. Mutta Pjotr Stepanovitš osasi heti ryhtyä puolustautumaan:
— Minä en syönyt enkä juonut siellä sen vuoksi, että minulla itselläni ei olisi ollut rahoja, enkä ole syyllinen siihenkään, että minua aina sinne kutsuttiin. Sallinette jättää minun itseni arvosteltavaksi, missä määrin minun on kaikesta tästä oltava kiitollinen.
Mieliala muodostui hänelle suosiolliseksi: »Olkoon, että hän onkin hieman tökerö ja tietysti tyhjänpäiväinen, mutta eihän hän oikeastaan voi ollakaan syypää Julija Mihailovnan tyhmyyksiin. Päinvastoinhan on käynyt selville, että hän yritti suorastaan hillitäkin tätä.»
Kellon käydessä kahta päivällä yht'äkkiä levisi huhu, että Stavrogin, josta nyt niin paljon puhuttiin, oli äkkiä matkustanut päiväjunassa Pietariin. Uutinen herätti mielenkiintoa, monet kurtistivat kulmiansa. Pjotr Stepanovitš oli niin ihmeissään, että kerrottiin hänen muuttuneen aivan kasvoiltaan ja huudahtaneen: »Mutta kuka saattoi päästää hänet menemään?» Hän poistui heti Gaganovilta. Siitä huolimatta hänet nähtiin vielä tämän jälkeenkin parissa, kolmessa perheessä.
Hämärissä hänen onnistui pujahtaa Julija Mihailovnankin luo, vaikka se olikin hyvin vaivalloista, sillä tämä ei tahtonut mitenkään ottaa häntä vastaan. Vasta kolme viikkoa tämän jälkeen sain tietää tämän Julija Mihailovnalta itseltänsä, vasta vähän ennen hänen Pietariin lähtöänsä. Hän ei kertonut tapauksesta sen tarkemmin, mainitsihan vain vavahtaen, että oli »kaikesta aivan määrättömästi hämmästynyt». Luulenpa, että Pjotr Stepanovitš oli suorastaan peloitellut häntä ja uhannut paljastaa hänet »kanssarikollisena», jos hän ei osaisi »pitää suutansa kiinni». Hänen silloisille aikeilleen, joita Julija Mihailovna ei tuntenut, mutta jotka hän sitten myöhemmin, viiden päivän kuluttua, aavisti, oli aivan välttämätöntä tämä uhkaileminen, ja sitten vasta Julija Mihailovna ymmärsi senkin, miksi Pjotr Stepanovitš oli niin kovin epäillyt hänen vaiteliaisuuttaan ja siinä määrin pelännyt hänen mahdollisesti uudistuvia vihanpurkauksiansa…
Kello kahdeksalta illalla, kun oli jo pilkkoisen pimeätä, meikäläiset kokoontuivat täysilukuisina, viisimiehisenä joukkona, aivan kaupungin laidalla, Fominin poikkikadulla sijaitsevaan pieneen kallelliseen taloon, vänrikki Erkelin asuntoon. Tämän yleisen kokoontumisen oli määrännyt itse Pjotr Stepanovitš, mutta itse hän anteeksiantamattomasti myöhästyi, ja muut jäsenet saivat odottaa häntä tunnin verran. Tämä vänrikki Erkel oli se samainen meille poikennut upseeri, joka Virginskin illanvietossa oli koko ajan istunut lyijykynä kädessään ja muistikirja edessään. Kaupunkiimme hän oli saapunut vasta äskettäin, oli vuokrannut eräiltä pikkuporvarieukoilta, kahdelta sisarukselta, syrjäiseltä poikkikadulta aivan yksikseen asunnon ja oli aikeissa lähteä kohta meiltä pois. Kaikkein vähimmän huomiota herätti kokoontuminen hänen luoksensa. Tämä omituinen poikanen oli tavattoman vaitelias. Hän saattoi istua kymmenenkin iltaa peräkkäin hälisevässä seurassa, jossa syntyi mitä tavattomimpia keskusteluja, puhumatta sanaakaan, mutta kuitenkin sangen tarkkaavaisesti seuraten lapsensilmillänsä keskustelevia ja kuunnellen tarkasti. Hänellä oli hyvin sievät kasvot, lienevätpä olleet viisaatkin. »Viisikkoomme» hän ei kuulunut. Meikäläiset olettivat, että hänellä oli jostakin saadut jonkinlaiset erikoismääräykset, jotka olivat puhtaasti toimeenpantavaa laatua. Nyt jo tiedämme, että hänellä ei sellaisia ollut ja että hän tuskin itsekään ymmärsi asemaansa. Hän vain ihaili Pjotr Stepanovitšia, johon hän aivan äskettäin oli tutustunut. Jos hän olisi tavannut jonkun ennen aikojansa turmeltuneen hirviön, ja jos tämä olisi jonkin sosiaalis-romanttisen aatteen nimessä saanut hänet kokoamaan rosvojoukon ja koetteeksi käskenyt häntä murhaamaan ja ryöstämään jonkun ensiksi vastaantulevan talonpojan, niin hän olisi varmasti suostunut siihen ja totellut. Hänellä oli jossakin sairas äiti, jolle hän lähetti puolet niukasta palkastaan — ja miten lieneekään tuo äiti kerran suudellut tätä vaaleata, pikkuista pääparkaa, miten vapissut ja rukoillut hänen puolestaan! Puhun näin paljon hänestä, koska minun käy häntä kovin sääliksi.
Meikäläiset olivat kiihdyksissään. Viimeöiset tapahtumat olivat heitä hämmästyttäneet, ja nähtävästi heitä oli alkanut peloittaa. Sangen tavallinen, vaikkakin systemaattisen tarkasti järjestetty skandaali, johon he niin hartaasti olivat ottaneet osaa, oli päättynyt yllättävästi. Yöllinen tulipalo, Lebjadkinien murha, väkijoukon Lizaan kohdistunut raivo — kaikki tämä oli tullut aivan odottamatta, eivätkä tällaiset yllätykset kuuluneet ohjelmaan. Kiivaasti he syyttivät heitä johtavaa kättä despotismista ja totuuden salaamisesta. Sanalla sanoen, Pjotr Stepanovitšia odotellessaan he saivat toinen toisensa siihen vireeseen, että he taaskin kerran päättivät lopullisesti vaatia häneltä jyrkkää selontekoa, ja jos hän nyt, kuten oli tapahtunut jo ennen, kieltäytyisi siitä, niin »viisikko» hajaantuisi, ja sen tilalle perustettaisiin yhdenvertaisin ja demokraattisin perustein uusi salainen »aatteiden levittämisen» järjestö, jota he itse johtaisivat. Liputin, Šigaljov sekä »kansan erikoistuntija» kannattivat tätä ajatusta. Ljamšin oli vaiti, vaikka hänenkin kasvoillaan oli suostumuksen ilme. Virginski epäröi ja sanoi haluavansa ensin kuunnella Pjotr Stepanovitšia. Päätettiin siis ensin kuunnella, mitä Pjotr Stepanovitšilla oli sanomista, mutta tämäpä ei vieläkään saapunut, ja tällainen leväperäisyys valoi mieliin yhä enemmän myrkkyä. Erkel oli aivan ääneti ja kävi vain hakemassa teetä, jota hän toi omakätisesti emäntäväen puolelta kantaen laseja tarjottimella, tuomatta sisään teekeitintä sekä tahtomatta käyttää palvelijattaren apua.
Pjotr Stepanovitš ilmestyi vasta puoli yhdeksältä. Nopein askelin hän lähestyi sohvan edessä olevaa pyöreätä pöytää, jonka ympärille seura oli asettunut, piti hattua kädessään ja kieltäytyi juomasta teetä. Hän oli häijyn, ankaran ja ylimielisen näköinen. Nähtävästi hän heti huomasi kaikkien kasvoista, että täällä »kapinoitiin».
— Ennenkuin aukaisen suuni, teidän on purettava esiin omanne, sillä teillä on nyt jotakin mielessänne, — hän huomautti häijyin hymähdyksin katsoen vuoroin kuhunkin.