— Tekö todellakin? — huudahti Liza katsellen häntä surullisen ihmettelevästi, sitten kun ensimmäinen vaistomainen ilonpurkaus oli mennyt ohi.
— Lise! — kirkaisi; Stepan Trofimovitš ja syöksähti Lizan luo melkein kuin houreessa; — Chère, chère… tekö tosiaankin… tällaisessa sumussa? Näettekö, kajastus? Vous êtes malheureuse, n'est-ce pas? [Olette onneton, eikö niin?] Näen, näen, älkää kertoko, mutta älkää kysykö myöskään mitään minulta. Nous sommes tous malheureux, mais il faut les pardonner tous. [Olemme kaikki onnettomia, mutta heille kaikille on annettava anteeksi.] Pardonnons, Lise, ja olkaamme iäti vapaat. Päästäkseen irti maailmasta ja saavuttaakseen täydellisen vapauden — il faul pardonner, pardonner et pardonner!
— Mutta miksi te polvistutte?
— Sen vuoksi, että heittäessäni jäähyväiset maailmalle tahdon nähdä teidän olentonne sen edustajana, sanon näin myös jäähyväiset koko entisyydelleni! — Hän puhkesi itkuun ja vei Lizan molemmat kädet itkettyneille silmillensä: — Polvistun kaiken sen edessä, mikä elämässäni on ollut kaunista, suutelen sitä ja kiitän! Nyt olen jakanut itseni kahtia; — siellä oli — mielipuoli, joka kuvitteli lentävänsä taivaaseen, vingt-deux ans [kahdenkymmenenkahden vuoden aikana], — täällä — murtunut ja paleleva ukko — kotiopettaja… chez le marchand s'il existe pourtant ce marchand… [kauppiaan (kotiopettaja) — jos sellainen todella on olemassa…] Mutta kuinka märkä te olette, Lise! — huudahti hän hypähtäen pystyyn tuntiessaan omien polviensakin kastuvan märässä maassa, — ja miten tämä on mahdollista, te tuossa puvussa?´…ja jalkaisin, ja tällaisella pellolla… Te itkette? Vous étes malheureuse? Todellakin, kuulinhan minä jotakin… Mutta mistä te nyt olette tulossa? — aroin ilmein hän lasketteli kysymyksen toisensa jälkeen ja syvästi hämmästyneenä katseli Mavriki Nikolajevitšiin; — mais savez-vous l'heure qu'il est? [mutta tiedättekö, mitä kello on?]
— Stepan Trofimovitš, oletteko kuullut siellä jotakin murhatuista ihmisistä?… Onko se totta, totta?
— Ne ihmiset! Heidän tekojensa loimua katselin kaiken yötä. He eivät muuten olisi saattaneet lopettaakaan… (hänen silmänsä alkoivat taas välkkyä). Pakenen houretta, kuumeista unta, riennän etsimään Venäjää, existe-t-elle la Russie? Bah, c'est vous, cher capitaine! [— onko Venäjä olemassa? Mutta tehän siinä olettekin, hyvä kapteeni!] En ole koskaan epäillyt, että kohtaisin teidät vielä jossakin urotyön liepeellä… Mutta ottakaahan toki sateensuojani, — ja miksi välttämättä jalkaisin? Jumalan nimessä, ottakaa ainakin sateensuoja, minä otan kumminkin hevosen. Minähän lähdin jalkaisin vain sen vuoksi, että Slasie (se on Nastasja) ei saisi tietää, sillä muuten hän olisi huutanut niin, että koko katu olisi raikunut, jos vain olisi tietänyt, että matkustan. Sen vuoksi livahdinkin mahdollisimman incognito. Tosin Golosissa kirjoitetaan alinomaa ryöstöistä, mutta ajattelin sentään, tuskinpa heti maantielle tullessani ryöväri olisi vastassa? Chère Lise! Te taisitte sanoa, että joku oli murhannut jonkun? O, mon Dieu! Tehän pyörrytte!
-— Mennään, mennään! — huudahti Liza taas aivan hysteerisesti vetäen mukaansa Mavriki Nikolajevitšia. — Odottakaahan, Stepan Trofimovitš, — hän käännähti samassa taas takaisin, — Odottakaahan, onneton, antakaahan kun siunaan teidät. Olisi ehkä viisainta köyttää teidät, mutta ehkä sentään vain siunaan teitä. Rukoilkaa tekin »Liza-rukan» puolesta — noin vain ohimennen, älkää suotta rasittako itseänne. Mavriki Nikolajevitš, antakaa tuolle lapselle takaisin hänen sateensuojansa, antakaa välttämättä. Kas, sillä tavalla… Mennään, mennään nyt!
He tulivat tuon kohtalokkaan talon luo sinä samana hetkenä, jolloin talon edustalla sakeana häärivä joukko oli jo tarpeeksensa kuunnellut juttua Stavroginista sekä siitä, kuinka edullista hänen oli ollut murhata vaimonsa. Mutta enemmistö sentään seisoi yhä paikoillaan kuunnellen äänettömänä. Melusivat vain humalaiset suupaltit sekä sellaiset »maasta irtaantuneet», kuten äskeinen käsillään huitoileva pikkuporvari. Hänet tunnettiin muuten sangen siivoksi mieheksi, mutta hän aivan kuin irtaantui maasta ja lähti liitelemään jonnekin silloin, kun sattui jotakin sellaista, mikä määrätyllä tavalla vaikutti häneen. En huomannut Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin saapumista. Ensikerran huomasin Lizan jo kaukana minusta, väen paljoudessa, ja kivetyin aivan kauhusta. Mavriki Nikolajevitšia en aluksi edes huomannut. Lienee ohut sellainenkin hetki, jolloin hän ahdingossa oli jäänyt Lizasta pari askelta jäljemmälle, kun hänet oli sysätty syrjään. Keskelle kansanjoukkoa tunkeileva Liza, joka näkemättä ja huomaamatta mitään ympärillänsä, kuten sairaalasta karannut kuumepotilas, sai tietenkin heti kaikkien huomion kääntymään puoleensa. Alettiin puhua ääneen ja kirkua. Joku joukosta huudahti: »Se on se… Stavroginin oma!» Ja toiselta suunnalta kajahti: »Ei se riitä, että tappavat, katsomaankin vielä tunkeilevat!» Samassa huomasin, että Lizan pään kohdalle kohosi ja samassa jo taas laskeutui takaapäin jonkun käsi. Hän kaatui. Kajahti hirveä Mavriki Nikolajevitšin huudahdus, hän kiiruhti apuun ja löi voimainsa takaa miestä, joka erotti hänet Lizasta. Mutta samassa häneen jo tarttui molemmin käsin takaapäin äskeinen pikkuporvari. Muutamaan hetkeen ei syntyneestä kahakasta saanut vähääkään selvää. Kaikesta päättäen Liza yritti nousta, mutta kaatui taas uudesta iskusta. Lopulta joukko kuitenkin hajaantui ja muodosti pienen piirin maassa makaavan Lizan ympärille, ja hänen lähellään seisoi verissään kauhusta mieletön Mavriki Nikolajevitš huutaen, itkien ja väännellen käsiänsä. En jaksa muistaa tarkoin, miten kävi sitten, näin vain, että Lizaa alettiin kantaa pois. Yritin juosta hänen jälkeensä. Hän oli vielä elossa ja ehkä täydessä tajussaankin. Väkijoukosta vangittiin pikkuporvari ja vielä kolme muutakin. Nämä kolme kieltävät yhä vieläkin ottaneensa osaa ilkityöhön vakuuttaen varmasti, että heidät vangittiin erehdyksestä. Saattavat olla oikeassakin. Pikkuporvari, jota vastaan oli ilmeiset todistukset, mutta joka oli kaikin puolin muuten tolkuton, ei ole kyennyt vielä tähän mennessä tekemään tarkempaa selkoa tapahtumasta. Vaikka olinkin kaukana, niin pitihän minunkin sentään silminnäkijänä sanoa tutkinnossa jotakin: ilmoitin silloin, että kaikki tapahtui aivan sattumalta. Ehkäpä nuo ihmiset olivat hieman vaarallisessa vireessä, mutta tuskin he sentään toimivat tietoisesti. Olivatpa vain humalassa eivätkä kyenneet ohjaamaan tekojansa. Samaa mieltä olen vielä tänäkin päivänä.
NELJÄS LUKU.
Viimeinen päätös.