Ja hän lähti juoksemaan takaisin.
— Lizaveta Nikolajevna, tämä on jo kauheata raukkamaisuutta! — Pjotr Stepanovitš lähti juoksemaan hänen jälkeensä. — Ja minkä vuoksi te oikeastaan ette tahdo, että hän huomaisi teidät? Päinvastoinhan teidän tulisi katsahtaa avoimesti ja ylpeästi häntä silmiin… Jos taas te ajattelette jotakin… mitä tulee… no niin… neitseellisyyteen… niin sehän on jo pelkkää ennakkoluuloa, vanhanaikaisuutta… Niin, mutta minne, minne te oikeastaan menette? Kylläpä juokseekin! Palatkaamme mieluummin Stavroginin luo, otetaan minun ajoneuvoni… Mutta minne te nyt oikeastaan… Siellähän alkavat pellot, no niin, nyt lankesi vielä kaiken lisäksi!
Hän pysähtyi. Liza liiti kuin lintu käsittämättä, minne oikeastaan lensi, ja Pjotr Stepanovitš oli jäänyt hänestä jo ainakin viidenkymmenen askelen päähän. Liza lankesi kompastuen multamättääseen. Samassa kajahti hänen takanansa hieman syrjästäpäin huuto. Mavriki Nikolajevitš se sieltä tuli. Hän oli nähnyt Lizan juoksun, hänen kompastumisensa ja juoksi nyt hänen luokseen pellon poikki. Pjotr Stepanovitš oli myös jo samana hetkenä muuttanut suuntaa ja katosi kiireisesti Stavroginien portista ajoneuvojensa luo.
Mutta Mavriki Nikolajevitš seisoi jo säikähtyneen ja pystyyn kohonneen Lizan luona, kumartuneena hänen puoleensa ja piti hänen kättänsä omassaan. Koko tämän kohtaamisen epätavallisuus oli järkyttänyt hänen mielensä niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen kasvojansa. Mavriki Nikolajevitš näki sen, jota hän kunnioittaen ihaili, juoksemassa mielettömänä pellon poikki tällaisena hetkenä ja tällaisella ilmalla, päällysvaatteitta, eilisessä upeassa puvussa, joka nyt oli rypistynyt ja kaatuessa tahriintunut´… Hän ei voinut sanoa sanaakaan, riisui vain viittansa ja kietoi sen vapisevin käsin Lizan harteille. Samassa hän huudahti tuntiessaan Lizan koskettavan hänen kättänsä huulillansa.
— Liza! — hän kiljaisi, — minä en osaa mitään, mutta älkää ajako minua luotanne!
— Voi, niin, lähtekäämme kiireesti täältä, älkää jättäkö minua! — ja siepaten itse häntä kädestä Liza vei hänet mukanansa. — Mavriki Nikolajevitš, — hän alensi samassa ääntään säikähtäen, — yritin olla niin rohkea, mutta täällä minä pelkään niin kovin kuolemaa. Minä kuolen, kuolen hyvin pian, mutta minä pelkään, pelkään kuolemaa hän kuiskasi puristaen lujasti hänen kättänsä.
— Voi, jospa joku tulisi! — Mavriki Nikolajevitš katseli epätoivoisena ympärilleen, — vaikkapa joku ohikulkija! Jalkanne kastuvat, te… menetätte järkenne.'
— Ei se tee mitään, ei mitään! — Liza yritti rohkaista häntä, — kas näin, teidän kanssanne en pelkää niin kovin, pidelkää minua kädestä, johtakaa minua… Minne nyt, kotiinko? Ei, minä tahdon ensin nähdä murhatut. Väitetään, että joku on murhannut hänen vaimonsa, mutta hän sanoo tehneensä sen itse. Eihän se ole totta, eihän? Tahdon itse nähdä murhatut… minun vuokseni… heidän vuoksensa hän lakkasi tänä yönä minua rakastamasta… Kun näen kaiken, pääsen selville kaikesta. Pian, pian, tunnen sen talon… siellä on tulipalo… Mavriki Nikolajevitš, ystäväni, älkää suoko minulle anteeksi — kunniattomalle! Miksi soisitte minulle anteeksi? Miksi te itkette? Lyökää minua korvalle ja tappakaa minut kuten koira tänne pellolle!
— Ei kukaan saattaisi nyt olla teidän tuomarinanne, — virkkoi Mavriki Nikolajevitš lujasti, — Jumala suokoon teille anteeksi, minä kaikkein vähimmin voisin teitä tuomita!
Mutta tuntuisi hieman omituiselta kerrata heidän keskusteluansa. Molemmat he kulkivat käsi kädessä nopeasti kiirehtien, aivan kuin mielettömät. He suuntasivat kulkunsa suoraan paloa kohti. — Mavriki Nikolajevitš ei vieläkään ollut luopunut toivostansa, vaan odotteli matkalla tavoittavansa jotkin rattaat, mutta sellaisia ei vain kuulunut. Hieno tihkusade tunkeutui läpikoko seudun himmentäen valon kajastuksenkin ja kaikki vivahdukset sekä kietoen kaiken sumuiseen, lyijynharmaaseen, yhtenäiseen vaippaan. Oli jo kauan ollut päivä, mutta näytti siltä, kuin ei olisi vielä edes aamu valjennut. Ja yht'äkkiä tuosta sumuisesta, kylmästä pimeydestä piirtyi esille omituinen, epätodellinen hahmo, joka näytti liikkuvan heitä kohti. Luulenpa nyt tätä kuvatessani, että jos minä olisin ollut Lizaveta Nikolajevnan sijassa, niin en olisi uskonut silmiäni. Mutta hänpä vain huudahti iloisesti ja tunsi heti kohta vastaantulevan. Tämä oli Stepan Trofimovitš. Miten hän oli lähtenyt matkalle, miten saattoi muuttua todellisuudeksi hänen mieletön pakopäähänpistonsa, — siitä kaikesta tuonnempana. Mainitsen vain, että jo tänä aamuna häntä oli vaivannut vilutauti, mutta sairauskaan ei ollut saanut häntä luopumaan päätöksestään. Hän asteli lujin askelin märkää maata pitkin. Saattoi huomata, että hän oli suunnitellut yrityksensä, niin hyvin kuin hän suinkin oli osannut, yksin, epäkäytännöllisenä kamarifilosofina. Hänen yllään oli »matkapuku»: tahallinen matkatakki, leveällä, soljellisella kiiltonahkavyöllä vyötetty, uuden uutukaiset saappaat jaloissa ja housujen lahkeet saappaan varsissa. Varmaankin hän jo kauan sitten oli kuvitellut matkamiehen tällaiseksi. Ja vyön sekä kiiltävävartiset husaarinsaappaat, joissa hän ei osannut edes kävellä, hän oli kai hankkinut jo muutamia päivä sitten. Leveälierinen hattu, kudottu villahuivi tiukasti kaulan ympäri kiedottuna, keppi oikeassa kädessä ja vasemmassa pienen pieni, tupaten täynnä oleva matkalaukku täydensivät pukua. Lisäksi oli vielä oikeassa kädessä aukipingoitettu sateensuoja. Näitä kolmea esinettä, sateensuojaa, keppiä ja matkalaukkua, hänen oli ensi virstaa astuessaan hankala pidellä, ja toisella ne kävivät jo suorastaan painaviksi.