— Niin, jos te taas haluatte hänen luoksensa, niin voin vielä jonkin matkan saattaa teitä ja osoittaa teille, missä hän istuu, mutta minä itse, nöyrin palvelijanne, poistun siinä tapauksessa, sillä en haluaisi nyt lähestyä häntä.
— Hän odottelee minua! Voi, hyvä Jumala!— hän pysähtyi samassa, ja hänen kasvoilleen levisi puna.
— Mutta hyväinen aika, jos hän kerran on ennakkoluuloton mies! Mutta tiedättekö mitä, Lizaveta Nikolajevna, tämä ei enää koske minua. Minähän olen aivan syrjäinen henkilö, ja senhän te varsin hyvin tiedätte, mutta haluaisin sentään, että teidän kävisi hyvin… Jos »purtemme» ei onnistunutkaan, jos havaitsimmekin, että se olikin vain vanha ja mätä lotjaromu…
— Ihmeellistä! — huudahti Liza.
— Ihmeellistä, mutta kyyneliäpä näkyy vain sittenkin puristuvan silmistänne. Tarvitaan miehuutta. Ei saa missään suhteessa olla miestä huonompi. Meidän vuosisadallamme, jolloin nainen… hyi piru! (Pjotr Stepanovitš oli vähällä sylkäistä!) Mutta pääasia on, ei pidä katua mitään, ehkäpä kaikki kääntyy vielä hyväksikin! Mavriki Nikolajevitš on mies… sanalla sanoen… tunteellinen mies, vaikka ei puhelekaan liikoja, mikä ei muuten suinkaan ole vahingoksi, tietysti ehdolla, että hänellä myöskään ei ole ennakkoluuloja…
— Ihmeellistä! Ihmeellistä! — Liza nauroi hysteerisesti.
— Niin no, piru… Lizaveta Nikolajevna, — Pjotr Stepanovitš oli ärtyvinään, — olenhan koko ajan tässä oikeastaan vain puuhaillutkin teitä varten… eihän minulle tästä suinkaan… Tein teille eilen palveluksen, koskapa itse sitä halusitte, ja tänään taas… No niin, tästä te voitte jo nähdä Mavriki Nikolajevitšin, kas tuollahan hän istuukin, ei näe meitä. Oletteko te, Lizaveta Nikolajevna, muuten lukenut Polinjka Sachsia?
— Mitä niin?
— On olemassa sellainen kertomus, Polinjka Sachs. Ylioppilaana ollessani jo luin sen… Joku virkamies, niin siinä kerrotaan, virkamies, jolla on suuret tulot, vangituttaa vaimonsa huvilassaan syyttäen tätä uskottomuudesta… Ja olkoon se nyt miten tahansa, sylkäisen minä koko jutulle! Saatte nähdä, ennen kuin vielä ehditte kotiinnekaan, niin Mavriki Nikolajevitš tekee jo teille naimatarjouksen. Hän ei ole vieläkään teitä huomannut.
— Ah, älköön huomatkokaan! — huudahti Liza samassa aivan kuin mieletön, —mennään, mennään pois! Metsään! Kedolle!