— Kuinka hyvä te olette… — virkkoi Liza lempeästi.
— Mitä vielä! Jokainen humaani mies aina sentään tällaisessa tapauksessa ja minun asemassani…
Liza katsahti häneen ihmeissään.
— Hyvä Jumala! Minä kun luulin, että vierelläni kulki yhä se ukko.
— Kuulkaahan, olen hyvin iloinen, että otatte asian täten, sillä kaikki tämähän on mitä kauheinta ennakkoluuloa, ja jos kerran se on siten, niin eikö sentään olisi parasta käskeä tuota ukkoa järjestämään meille heti vaunut, sehän kestäisi enintään kymmenen minuuttia, ja sillä aikaa me palaisimme odottelemaan kuistikkoon, eikö niin?
— Minä tahtoisin ensin… Missä ovat murhatut?
— Kas se tästä vielä puuttuisi! Sitähän minä juuri pelkäsinkin… Ei, tuon joutavan ajatuksemme jätämme kokonaan mielestämme, eikä siellä ole mitään katseltavaakaan.
— Minä tiedän, missä ne ovat, minä tunnen sen talon.
— No, mitäpä siitä, jos tuntisittekin! Ajatelkaahan, sataa, on sumuista… (Kylläpä nyt osasinkin ottaa pyhän velvollisuuden täytettäväkseni!) Kuulkaahan, Lizaveta Nikolajevna, joko — tai: joko te lähdette minun rattaillani, ja silloin teidän on odoteltava, ettekä saa ottaa enää askeltakaan, sillä jos menette eteenpäin vielä kaksikymmentä askelta, niin Mavriki Nikolajevitš huomaa meidät varmasti.
— Mavriki Nikolajevitš? Missä? Missä?