— Menkää nyt luotani hiiteen, huomiseksi saan ehkä puristetuksi itsestäni jotakin esille. Tulkaa huomenna.
— Niinkö? Niinkö?
— Mistäpä sen tietäisin!… Hiiteen, hiiteen.
Ja hän poistui salista.
»Tämä voi vielä kääntyä hyväksikin», murahteli Pjotr Stepanovitš itsekseen piilottaen revolverinsa.
III.
Pjotr Stepanovitš riensi Lizaveta Nikoiajevnan jälkeen. Tämä ei ollut ehtinyt päästä muuta kuin parin askelen päähän talosta. Häntä oli viivyttänyt Aleksei Jegorytš, joka oli kulkenut hänen jäljessään ja seurasi häntä yhä vieläkin askelta jäljempänä, hännystakkisillaan, kunnioittavasti kumartuneena ja ilman hattua. Hän rukoili Lizaveta Nikolajevnaa odottelemaan ajoneuvoja. Ukko oli säikähtänyt ja itki suorastaan.
— Mene, herrasi pyytää teetä eikä kukaan sitä tarjoa hänelle, — Pjotr
Stepanovitš työnsi hänet syrjään ja kävi suoraan kiinni Lizaveta
Nikoiajevnan käsipuoleen.
Tämä ei irroittanut kättänsä. Hän ei nähtävästi ollut vielä täydessä tajussaan eikä ollut ennättänyt havahtua.
— Ensinnäkään te ette mene oikeaan suuntaan, — leperteli Pjotr Stepanovitš, — meidän on mentävä tänne eikä puiston ohi, ja toiseksi, te ette missään tapauksessa voi mennä jalkaisin, teillehän on täältä kolme virstaa eikä teillä ole vaatteitakaan. Jospa te tahtoisitte pisaraisenkin verran odotella. Minähän tulin tänne kilpa-ajorattaissa, niin että tuossa tuokiossa ajan tänne, te käytte istumaan niihin, minä saatan teidät, eikä kukaan näe meitä.