— Mikä teidän oikein on? Vai sellaisiin te olette ryhtynyt? Ilmiannatte meidät kaikki ja menette itse luostariin tai pirun luo… Mutta minäpä otan teidät hengiltä, vaikkapa ette pelkäisikään minua!
— Ai, tekö siellä yhä rätisette? — Stavrogin erotti hänet lopulta. — Rientäkää, — hän havahtui samassa, — rientäkää hänen jälkeensä, käskekää valjastaa vaunut, älkää jättäkö häntä… juoskaa, juoskaa pian! Saattakaa hänet kotiin saakka, että kukaan ei saisi tästä tietää ja että hän ei menisi sinne… ruumiita… ruumiita… Istuttakaa hänet väkisin vaunuihin… Aleksei Jegorytš! Aleksei Jegorytš!
— Seis, älkää huutako! Hän on jo Mavrikin sylissä… Mavriki ei lähde vaunuihinne… Seis, sanon minä! Tässä on kysymyksessä enemmän kuin pelkät vaunut.
Hän sieppasi taas revolverin. Stavrogin katsahti häneen totisena.
— Mitäpä siitä, tappakaa minut, — hän sanoi hiljaa aivan kun sovintoon suostutellen.
— Hyi, piru, millaisen valheen ihminen voi ottaa niskoilleen! — Pjotr Stepanovitš aivan tärisi. — Ei tosiaankaan olisi pahaksi tappaa! Ei hän voinutkaan muuta kuin sylkäistä vasten kasvojanne!… Oletteko te mikään »pursi», vanha reiällinen, puinen lotjaromu te olette!… Sietäisipä teidän nyt vaikkapa vain pelkästä kiukusta jo havahtua! Voi teitä! Onko teistä siis kaikki yhdentekevää, koskapa itse haluatte kuulan otsaanne?
Stavrogin hymähti omituisesti.
— Jos te ette olisi tuollainen narri, niin ehkäpä sanoisinkin teille nyt… niin… jospa olisitte vaikkapa vain pisarankin verran viisaampi…
— Minä olen tosin narri, mutta en tahdo, että te, minun tärkein osani, olisitte myös narri! Ymmärrättehän te minut!
Stavrogin ymmärsi, ja luultavasti ei kukaan muu olisi ymmärtänytkään.
Olihan Šatovkin hämmästynyt Stavroginin väittäessä, että Pjotr
Stepanovitš kykeni hurmautumaan.