— Ettekö te itse juuri ilmilausunut ajatusta, että olisi hyvä päästää hänet lausumaan nuo runot.
— Ajatus ei ole vielä määräys. Määräys kuului: heidät on lähetettävä matkalle.
— Määräys. Sangen merkillinen sana… Päinvastoin… tehän nimenomaan käskitte estää heitä lähtemästä matkalle.
— Te olette erehtynyt. Olette osoittanut olevanne typerä ja omavaltainen. Mutta murha — se on Fedjkan työtä, ja hän on toiminut aivan omasta aloitteestaan, ryöstötarkoituksessa. Te kuulitte, että kellot soivat, ja uskoitte heti. Te olette pelkureita. Stavrogin ei ole niin hölmö, ja todistuksena siitä on: — hän on matkustanut täältä kello kahdeltatoista päivällä keskusteltuaan ensin varakuvernöörin kanssa. Jos olisi ollut kysymyksessä jotakin sellaista, niin häntä ei olisi päästetty Pietariin keskellä valoisaa päivää.
— Mutta emmehän me ole ollenkaan väittäneet, että herra Stavrogin itse olisi murhannut, -— sanoi Liputin siilien myrkyllisesti ja vähääkään siekailematta, — hän ei ehkä tietänyt koko asiasta mitään, aivan kuten en tietänyt minäkään. Ja te itse tiedätte varsin hyvin, että minä en tietänyt yhtään mitään, vaikka vahingossa pistinkin sinne pääni, kuten pässi pisti päänsä kattilaan.
— Mutta ketä te sitten syytätte? — Pjotr Stepanovitš katsahti häneen synkkänä.
— Syytän niitä, joille on tarpeellista poltella kaupunkeja.
— Pahinta on, että te koetatte luikerrella tästä irti. Muuten, ettekö suvaitsisi lukea tätä ja näyttää sitä toisillekin. Haluaisin vain teidän tutustuvan tähän.
Hän otti taskustansa esille nimettömän kirjeen, jonka Lebjadkin oli lähettänyt Lembkelle, ja ojensi sen Liputinille. Tämä luki sen, hämmästyi nähtävästi ja ojensi miettivästi sen naapurilleen. Kirje kierteli piirissä kädestä käteen.
— Onkohan tämä todellakin Lebjadkinin käsialaa, — huomautti Šigaljov.