— Onko se totta? Mistä Šatov sen tietäisi?
Syntyi kuvaamaton hämmästys.
— Kaikki on aivan totta. Minulla ei ole oikeutta ilmaista teille, mitä tietä olen saanut kaiken tämän selville, mutta toistaiseksi voin auttaa teitä vain siten, että erään henkilön välityksellä voin vaikuttaa Šatoviin, niin että hän itsekään sitä aavistamatta saa pitkitetyksi aikeensa täytäntöönpanoa, mutta ei enempää kuin vuorokauden verran. Vuorokautta enempää se ei käy päinsä. Te voitte siis tuntea olevanne turvassa ylihuomiseen aamuun saakka.
Kaikki vaikenivat.
— Mutta emmekö lopultakin anna hänen lähteä hiiteen! — huudahti
Tolkatšenko ensimmäisenä.
— Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten! — virkahti Ljamšin vihamielisesti lyöden nyrkkinsä pöytään.
— Mutta miten? — murahti Liputin.
Pjotr Stepanovitš tarttui heti tähän kysymykseen ja esitti suunnitelmansa. Sen mukaan Šatov oli houkuteltava yksinäiselle paikalle sinne, jossa salainen kirjapainin sijaitsi, ja mainittava hänelle, että tarkoituksena oli siirtää se jonkun toisen huostaan. Tämä oli tehtävä huomenna iltayöstä ja — »toimittava siellä siten kuin asianhaarat vaativat». Hän mainitsi muutamia tärkeitä yksityiskohtiakin, joita ei tässä kannata mainita, ja selitti perusteellisesti sen kaksinaisen suhteen, jossa Šatov oli keskusjärjestöön ja josta lukija jo tietää.
— Niinhän se on, — huomautti Liputin epävarmasti, — mutta koska täten taas… syntyisi aivan samantapainen juttu… niin se ehkä hieman liiaksi säikähdyttäisi ihmisten mielet.
— Epäilemättä, — vakuutti Pjotr Stepanovitš, — mutta tämäkin on jo otettu lukuun. On olemassa keino, joka täydelleen poistaa epäluulon.