Ja entiseen tapaansa hyvin perinpohjaisesti hän kertoi heille Kirillovista, hänen aikomuksestaan ampua itsensä sekä siitä, miten tämä oli luvannut odottaa merkkiä sekä luvannut kuollessaan jättää kirjeen, jossa hän lupasi ottaa kaiken syykseen ja kirjoittaa siihen kaiken, mitä hänelle saneltaisiin (sanalla sanoen, hän sanoi kaiken sen, minkä lukija jo varsin hyvin tietää).

— Hänen luja päätöksensä tehdä itsemurha — tuo filosofisen mietiskelyn tulos, joka mielestäni on mielipuolinen ajatus — on tullut tiedoksi sielläkin (Pjotr Stepanovitš jatkoi selittelyjään). — Siellä ei anneta mennä hukkaan hiuskarvaakaan eikä pölynhiukkastakaan, vaan kaikki pannaan palvelemaan yhteistä asiaa. Koska aavistettiin hänestä koituvan hyötyä ja oltiin varmoja siitä, että hänen aikomuksensa oli tosi, hänelle tarjottiin varat Venäjälle matkustamista varten (hän näet tahtoi välttämättä jostakin syystä kuolla Venäjällä), määrättiin hänelle tehtävä, jonka hän sitoutui suorittamaan (ja suoritti sen myös), sekä päällepäätteeksi häneltä otettiin tuo tunnettu lupaus, että hän ei ottaisi itseänsä hengiltä, ennenkuin hänelle annettaisiin siihen lupa. Hän suostui kaikkeen. Huomatkaa, että hänen osallisuutensa yhteiseen asiaamme on aivan erikoisesti perusteltu ja että hän haluaa olla hyödyksi; enempää en voi teille ilmaista. Huomenna, Šatovin jälkeen, minä sanelen hänelle kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan syyllisen Šatovin kuolemaan. Tämä tulee näyttämään sangen todennäköiseltä: he ovat olleet ystävyksiä, kävivät yhdessä Amerikassakin ja riitaantuivat siellä. Kaikki tuo selitetään kirjeessä… ja… ja sikäli kuin olosuhteet vaativat, voidaan Kirilloville sanella ehkä jotain muutakin, esimerkiksi jotakin julistuksista ja ehkäpä osittain tulipalostakin. Mutta tätä on minun vielä hieman mietittävä. Älkää olko levottomia, hän on aivan ennakkoluuloton, hän allekirjoittaa kaiken.

Tämä herätti epäilystä. Koko kertomus tuntui epätodenmukaiselta. Kirillovista oli tosin kukin heistä jonkin verran kuullut; Liputin ehkä eniten kaikista.

— Mutta jos hän muuttaakin mielensä eikä suostukaan, — sanoi Šigaljov, — olkoon nyt miten tahansa, hän on joka tapauksessa mielipuoli, eikä häneen sovi luottaa varmasti.

— Älkää olko huolissanne, hyvät herrat, kyllä hän suostuu, — puuttui Pjotr Stepanovitš puheeseen. — Sopimuksemme mukaan olen velvollinen ilmoittamaan hänelle päivää aikaisemmin, siis jo tänään. Ehdotan, että Liputin lähtisi kanssani hänen luoksensa päästäkseen kaikesta tästä varmuuteen, ja palattuansa hän sitten ilmoittaa teille, hyvät herrat, jo tänään, jos se on tarpeellista, olenko puhunut totta vai enkö. Muuten, — hän katkaisi äkkiä puheensa määrättömän hermostuneena, aivan kuin hän olisi yht'äkkiä tuntenut osoittavansa liian paljon kunnioitusta heitä kohtaan näin puuhaillessaan ja vakuutellessaan kaikenmoista tällaisille houkkioille, — muuten, tehkää aivan kuten haluatte. Jollette suostu, niin liittomme hajaantuu, — mutta yksinomaan sen vuoksi, että on ilmennyt omavaltaisuutta ja petosta. Tänä hetkenä me siis hajaannumme eri suunnille. Mutta tietäkää se, että siinä tapauksessa te myös, paitsi sitä epämieluisuutta ja niitä seurauksia, joita Šatovin ilmianto voi saada aikaan, voitte vielä joutua erääseen toiseenkin ikävyyteen, josta tarkoin mainittiin järjestöä muodostettaessa. Mitä taas tulee minuun, niin enhän minä, hyvät herrat, enhän minä kovinkaan pelkää teitä… Älkää luulko, että olen teihin kovin lujasti sidottu… Mutta tämähän on muuten yhdentekevää.

— Ei, kyllä me suostumme, — ilmoitti Ljamšin.

— Muuta keinoahan ei ole, — murahti Tolkatšenko, — ja jos Liputin vain varmentaa sen, mitä puhuitte Kirillovista, niin…

— Minä vastustan. Kaikesta sielustani vastustan tällaista veristä päätöstä! — Virginski kohosi paikaltaan.

— No? — kysyi Pjotr Stepanovitš.

— Mitä no?