Molemmat seisoivat jonkin hetken toinen toistansa vastapäätä. Pjotr
Stepanovitš kääntyi viimein ja lähti itsetietoisena äskeistä tietänsä.
Liputinin mieleen sävähti salamana ajatus: »Käännyn ja palaan. Jollen nyt käänny, en palaa koskaan.» Hän kulki kymmenen askelta näin ajatellen, mutta yhdennettätoista ottaessaan hänen mielessään syttyi uusi, uhkarohkea ajatus: hän ei kääntynytkään eikä palannut. He saapuivat Filippovin talon luo, mutta jo sitä lähestyessään he kauempaa kiersivät nurkan taakse, tai paremmin sanoen, tuiki näkymätöntä jalkapolkua pitkin lauta-aidan vieritse, niin että heidän oli jonkin aikaa yritettävä pysytellä jyrkällä ojanrinteellä, jossa eivät jalat tahtoneet pysyä, niin että oli tuon tuostakin haettava tukea aidasta. Vinoon taipuneen lauta-aidan kaikkein pimeimmästä nurkasta Pjotr Stepanovitš irroitti laudan. Näin muodostui aukko, johon hän samassa katosi. Liputin oli ihmeissään, mutta sujuttautui hänkin siitä vuorostaan, ja sen jälkeen lauta asetettiin paikoilleen. Tämä oli sama salainen käytävä, jota myöten Fedjka oli kömpinyt Kirillovin luo.
— Šatovin ei pitäisi saada tietää, että me olemme täällä, — kuiskasi
Pjotr Stepanovitš Liputinille.
III.
Kirillov, kuten tavallisestikin tähän aikaan, istui nahkasohvallaan teen ääressä. Hän ei kohottautunut tulijoita vastaan, mutta muutti asentonsa vieläkin leväperäisemmäksi ja katsahti levottomana tulijoihin.
— Ette ole erehtynyt, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Tulen juuri sen vuoksi.
— Tänäänkö?
— Ei, ei, huomenna… näihin aikoihin.
Hän kiiruhti istuutumaan pöydän luo hiukan levottomana tarkastellen hätääntynyttä Kirillovia. Tämä oli jo muuten ennättänyt rauhoittua ja oli taas kuten tavallisesti.
— Nämä kun eivät tahdo uskoa. Ettehän suutu, että toin tänne Liputinin?