— Ymmärrän, ymmärrän, teillä on täysi vapaus, emmekä me voi mitään, mutta pääasia onkin, että te käytätte tuota täyttä vapauttanne toivomallamme tavalla´…
— Ja minunko on otettava niskaani kaikki ilkityönne?
— Kuulkaahan, Kirillov, ettehän te vain pelkää? Jos aiotte kieltäytyä, niin ilmoittakaa se heti paikalla.
— Minä en pelkää.
— Minä vain sen vuoksi, että te kyselette niin paljon.
— Pianko lähdette?
— Taas te kysytte?
Kirillov katsahti häneen inhon ilmein.
— Nähkääs, — Pjotr Stepanovitš jatkoi puhettaan yhä enemmän vihastuen ja käyden levottomaksi, tapaamatta enää oikeata puheensävyä, — te siis tahdotte, te tahdotte, että minä lähtisin ja että te pääsisitte yksinäisyyteen keskittyäksenne, mutta nämä ovat vaarallisia merkkejä, vaarallisia teille ennen kaikkea. Te tahdotte ajatella paljon. Minun mielestäni olisi parasta olla ajattelematta. Mutta te teette todellakin minut levottomaksi.
— Minusta on pahinta vain se, että sinä hetkenä luonani on sellainen inhoittava ilkiö kuin te.