Tultuaan kotiin hän ensiksi lukitsi huoneensa oven, otti esiin matkalaukun ja alkoi suonenvedontapaisesti nytkähdellen hankkiutua matkalle. Hänen päähuolensa olivat — rahat, se, kuinka paljon niitä olisi otettava ja miten hän ehtisi ne pelastaa. Nimenomaan pelastaa, sillä hänen käsityksensä mukaan oli mahdotonta enää viivytellä hetkeäkään ja ennen aamunkoittoa oli ehdittävä jo valtatielle. Ei hän tietänyt sitäkään, miten hän kävisi rautatievaunuun. Hän päätteli hämärästi, että olisi noustava junaan joko toisella tai kolmannella isommalla asemalla kaupungista lukien, ja sinne saakka oli mentävä vaikkapa jalkaisin. Näin hän vaistomaisesti ja koneentapaisesti yritti hyöriä matkalaukkunsa ääressä kokonainen ajatuskimppu päässään, mutta — pysähtyikin kesken kaiken, heitti kaiken sikseen ja surkeasti valittaen heittäytyi pitkäkseen sohvalle.

Hän tunsi ja käsitti selvästi, että hän ehkä kylläkin pakenisi, mutta mikä ratkaisisi kysymyksen, oliko hänen paettava ennen vaiko jälkeen Šatovin tapahtuman? Hän oli jo aivan voimaton. Hänessä oli vain paljas tunteeton ruumis, jatkuvaisuuden lain vallassa oleva massa, hänet sai liikkeelle vain jokin syrjäinen peloittava voima, ja vaikka hänellä olikin ulkomaanpassi, vaikka hän olisikin saattanut paeta Šatovia (sillä minkä muun vuoksi hänellä olisi ollut syytä kiiruhtaa?), niin hän tiesi, että hän ei kuitenkaan pakenisi ennen Šatovia, ei menisi Šatovia pakoon, vaan että se nimenomaan tapahtuisi Šatovin jälkeen ja että kaikki tuo on jo ennakolta päätetty sekä varustettu allekirjoituksella ja sinetillä. Tuskin siedettävässä tuskassaan vuoroin valitellen ja taas vaieten, joka hetki vapisten ja itseänsä ihmetellen, hän elää retuutteli näin jotenkuten lukkojen takana, maaten pitkällään sohvalla, aina yhteentoista saakka seuraavan päivän aamuun asti, ja kas silloin tulikin äkkiä odotettu sysäys, joka antoi suunnan hänen päätökselleen. Kello yhdeltätoista hän oli tuskin tullut huoneestaan omaistensa luo, kun hän äkkiä sai tietää, että rosvo, karannut pakkotyövanki Fedjka, joka saattoi jokaisen kauhun valtaan, kirkkojen ryöstäjä, äskeinen murhaaja ja murhapolttaja, jota poliisi jo seuraili, mutta jota se ei vielä kuitenkaan ollut saanut kiinni, oli löydetty aamunkoitteessa murhattuna seitsemän virstan päästä kaupungista, valtatieltä siitä kohdasta, josta tie haaraantuu Zaharjinin syrjäkylään, ja että siitä puhuu nyt jo koko kaupunki. Silloin hän lähti suin päin kotoansa ottamaan asiasta tarkempaa selvää ja saikin tietää ensiksikin sen, että Fedjka oli löydetty murskatuin päin, että hänet merkeistä päättäen oli ryöstetty, ja toiseksi, että poliisilla oli täysi syy, jopa muutamia aivan varmoja todisteitakin epäillä, että hänen murhaajansa oli špigulinilainen Fomka, se samainen, joka nähtävästi oli ollut hänen rikostoverinansa Lebjadkinien murhassa ja samoin poltossa, ja että heidän kesken oli syntynyt riita jo matkalla suurista rahoista, jotka oli anastettu Lebjadkinilta ja jotka muka Fedjka oli jonnekin piilottanut… Liputin käväisi myös Pjotr Stepanovitšin asunnossa ja sai takaportailta käsin salaa tietää, että Pjotr Stepanovitš oli tosin palannut eilen illalla kotiin noin puoliyön jälkeen, kello yhdeltä, mutta sen jälkeen hän oli suvainnut nukkua rauhallisesti kotonansa koko yön, aina kello kahdeksaan asti aamulla. Tietenkään ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että Fedjka-rosvon kuolema oli kaikkein tavallisimpia ja että tämänkaltainen asiain ratkaisu useimmiten juuri päättää senkaltaisten uran, mutta omituisesti sattuivat kuitenkin tämän tapahtuman kanssa yhteen nuo kohtalokkaat sanat, että Fedjka muka »viimeisen kerran tänä iltana joi viinaa». Tämä ennustus oli käynyt niin merkillisen nopeasti toteen, että Liputin oli yht'äkkiä lakannut epäilemästä. Sysäys oli annettu. Oli kuin kivi olisi pudonnut hänen päällensä ja murskannut hänet ainiaksi. Palattuaan kotiinsa hän äänettömänä potkaisi jalallansa matkalaukkunsa vuoteen alle, ja illalla hän jo ensimmäisenä ilmestyi määrähetkenä sovitulle paikalle tapaamaan Šatovia, tosin yhä vieläkin pitäen passia kädessään…

VIIDES LUKU.

Matkailija.

I.

Katastrofi, jossa Liza ja Marja Timofejevna olivat heittäneet henkensä, oli vaikuttanut Šatoviin hyvin masentavasti. Mainitsin jo, että sinä samana aamuna olin tavannut hänet ja että hän ei näyttänyt olleen oikein järjissään. Muun muassa hän oli, mainitsin jo sen, edellisenä iltana noin yhdeksän aikoihin (siis kolme tuntia ennen tulipalon alkua), ollut Marja Timofejevnan luona. Aamulla hän oli käynyt katsomassa ruumiita, mutta sikäli kuin tiedän, hän ei tänä aamua ollut vielä suostunut antamaan minkäänlaisia todistuksia. Mutta ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, hänen sielussaan oli alkanut riehua todellinen myrsky, ja… ja, ja voinpa sen sanoa melkein varmasti, hänellä oli hämärissä jo sellainenkin hetki, jolloin hän aikoi nousta, lähteä ja — ilmaista kaiken. Mitä oli tuo kaikki — sen vain hän yksin tiesi. Tuskin hän olisi sillä saanut mitään aikaan, olisihan vain ilmaissut itsensä. Hänellä ei ollut minkäänlaisia todistuksia voidakseen tehdä minkäänlaisia ilmiantoja tapahtuneen ilkityön suhteen, eikä hänellä itsellänsäkään ollut oikeastaan muita kuin sangen hämäriä arveluita, joiden todenperäisyydestä vain hänellä itsellään oli täysi varmuus. Mutta hän oli valmis itse tuhoutumaan voidakseen vain »murskata ilkiöt», nämä olivat hänen omia sanojansa. Pjotr Stepanovitš oli osunut oikeaan olettaessaan hänellä olleen tällaisia pyrkimyksiä ja tiesi hyvin itsekin uskaltavansa liikoja siirtäessään kauhean aikeensa täytäntöönpanon huomiseen. Hänen puoleltansa tässä oli taas kuten tavallisesti äärettömän paljon itseluottamusta sekä halveksumista kaikkia noita »nilviäisiä» ja erikoisesti juuri Šatovia kohtaan. Hän oli jo kauan halveksinut Šatovia, tämän »itkuherkkää idioottimaisuutta», kuten hän ulkomailla ollessaan oli itse hänestä sanonut, — ja oli aina lujasti uskonut voivansa hallita täysin tätä perin yksinkertaista miestä. Siksi häntä ei saanutkaan tänä päivänä päästää näkyvistä, ja vaaran uhatessa oli heti katkaistava hänen tiensä. Ja kuitenkin pelasti nämä »ilkiöt» vielä vähäksi aikaa eräs aivan odottamaton tapaus, jota he eivät ollenkaan osanneet ottaa lukuun…

Noin kello kahdeksan aikoihin illalla (siihen samaan aikaan, kuin meikäläiset kokoontuivat Erkelin luo ja odottelivat Pjotr Stepanovitšia vihoissaan ja levottomina) Šatov, jota vaivasi päänkipu ja lievä vilunhorkka, lepäsi pitkänään vuoteessaan pimeydessä, jota ei edes kynttilä valaissut. Häntä kiusasi epätietoisuus, hän oli vihoissaan, yritti tehdä päätöksensä, mutta ei pystynyt siihenkään lopullisesti ja aavisti, kirouksen noustessa hänen huulillensa, että hän ei taaskaan pääsisi mihinkään tulokseen. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin silmänräpäykseksi uinahti kevyesti ja näki unta, joka muistutti melkein painajaista. Hän uneksi, että hänet oli köytetty nuorin vuoteeseen, että hän oli takertunut niihin eikä voinut liikahtaakaan, vaikka koko talo jymähteli kauheista iskuista, jotka kumahtelivat lauta-aitaan, porttiin, hänen oveensa, Kirillovin hallussa olevaan sivurakennukseen, niin että koko talo vavahteli, ja kaukaa kuului jokin tuttu, valittava, tuskallisia muistoja herättävä ääni, joka kutsui häntä. Yhtäkkiä hän havahtui ja kohottautui puoleksi vuoteeltaan. Ihmeekseen hän silloin kuuli, että porttiin todellakin lyötiin, mutta ei likimainkaan niin kovasti, kuin miltä se oli tuntunut unessa. Lyönnit olivat tiheitä ja itsepäisiä, ja omituinen »tuskanpurema» ääni, joka ei kuitenkaan ollut vähääkään valittava, vaan päinvastoin kärsimätön ja kiukkuinen, kajahteli yhä alhaalta portin luota sotkeutuen tuon tuostakin toiseen hieman pidättyvämpään ja aivan tavalliseen ääneen. Hän hypähti, avasi tuuletusruudun ja pisti siitä ulos päänsä.

— Ken siellä? — hän kysäisi aivan säikähdyksestä jäykistyneenä.

— Jos te olette Šatov, — vastattiin hänelle alhaalta jyrkästi ja lujasti — niin suvaitkaa, olkaa hyvä, ilmoittaa suoraan ja rehellisesti, suostutteko päästämään minut sisään?

Aivan oikein: hän oli todellakin tuntenut tuon äänen!