— Marie!… Sinäkö?
— Minä, minä, Marie Šatova, ja vakuutan teille, etten enää hetkeäkään voi pidättää täällä ajuria.
— Heti paikalla… haen vain kynttilän, — huudahti Šatov heikosti. Hän syöksyi etsimään tulitikkuja, mutta kuten tällaisissa tapauksissa on tavallista, tulitikut eivät mitenkään löytyneet. Hän pudotti kynttilänjalan kynttilöineen lattialle, ja kun alhaalta taas kajahti kärsimätön ääni, hän jätti kaiken sikseen ja pää edellä lensi lentämällä jyrkkiä portaita alas avaamaan ulkoporttia.
— Olkaapa hyvä, pidelkää matkalaukkua, kunnes pääsen erilleni tuosta tolvanasta, näin sanoen hänet otti vastaan alhaalla rouva Marie Šatova ja työnsi hänen käteensä jokseenkin keveän, dresdeniläistä tekoa olevan halvan, purjekankaisen käsilaukun, joka oli koristeltu pronssinauloilla. Rouva itse kääntyi taas kiukkuisena ajurin puoleen.
— Rohkenenpa teille huomauttaa, että pyydätte liikoja. Siihen, että te suvaitsitte kuljetella minua tunnin verran liikaa täkäläisiä likaisia katuja pitkin, olette syypää yksin te, sillä ette te kai tietänyt itsekään, missä oli tämä typerä katu ja tämä hölmönnäköinen talo. Suvaitkaa periä kolmekymmentä kopeekkaanne, ja saatte olla aivan varma siitä, etten anna enempää.
— Voi, rouvakultaseni, itsehän sinä osoittelit
Taivaaseenastumisenkatua, ja tämähän on Jumalanilmestyksenkatu.
Taivaaseenastumisenkatu on näiltä mailta kaukana. Saitte vain suotta
valakkani höyryämään.
— Taivaaseenastumisenkatu, Jumalanilmestyksenkatu… kaikki nämä typerät nimitykset pitäisi teillä olla paremmin selvillä, koska olette täkäläinen, ja sen lisäksi ette ole oikeassakaan: ennen kaikkea minä mainitsin teille, että oli kysymys Filippovin talosta, ja tehän vakuutitte varmasti sen tuntevanne. Jos haluatte, niin saatte syyttää minua huomenna sovintokäräjillä, mutta nyt pyydän teitä jättämään minut rauhaan.
— Kas, kas tässä vielä viisi kopeekkaa. — Šatov sieppasi nopeasti taskustaan viisikopeekkaisen ja viskasi sen ajurille.
— Anteeksi, pyydän, ette saa tehdä sitä! — mme Šatovin sisu kiehahti, mutta ajuri oli jo lähtenyt »valakkoineen» liikkeelle, ja Šatov oli siepannut häntä kädestä ja vienyt hänet muassansa portista sisään.
— Kiiruhda, Marie, kiiruhda… tämähän on joutavaa — kuinka märkä sinä olet. Varovaisemmin, tästä täytyy kohota, — kuinka harmillista, ettei ole tulta, — portaat ovat jyrkät, pitele minusta lujemmin, lujemmin, kas näin, tässä on hökkelini. Suo anteeksi, minulla ei ole tulta, odotahan hetkinen!