Hän ei vastannut, vaan sulki voimattomana silmänsä. Hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat kuolleen kasvoja. Hän nukahti melkein samassa silmänräpäyksessä. Šatov katsahti ympärilleen, korjasi kynttilää, katsahti vielä kerran levottomana Marien kasvoihin, puristi lujasti kätensä yhteen rinnalleen ja varpaisillaan hiipi huoneesta kuistille. Portaiden yläpäässä hän kätki kasvonsa, nurkkaan nojaten, ja seisoi näin ainakin kymmenen minuuttia äänettömänä ja liikkumatta. Hän olisi seisonut, ehkä kauemminkin, ellei samassa olisi alkanut kuulua alhaalta hiljaisia, varovaisia askelia. Joku kohosi portaita ylös. Šatov muisti unohtaneensa sulkea portin.
— Ken siellä? — hän kysäisi kuiskaten.
Tuntematon tulija kohosi portaita kiirehtimättä ja mitään vastaamatta. Päästyään ylös hän pysähtyi. Pimeydessä oli aivan mahdotonta nähdä häntä. Äkkiä kajahti hänen varovainen kysymyksensä:
— Ivan Šatovko?
Šatov vastasi puhutteluun mutta ojensi samassa kätensä pysähdyttääkseen tulijan. Tämä sieppasi häntä silloin kädestä, ja Šatov vavahti, aivan kuin olisi koskettanut johonkin inhoittavaan matelijaan.
— Seisokaa täällä, — hän kuiskasi nopeasti. — Älkää tulko sisään, en voi ottaa teitä nyt vastaan. Vaimo on palannut luokseni. Tuon tänne kynttilän.
Kun hän palasi kynttilöinensä, hän näki edessänsä seisovan jonkun nuoren upseerin; hänen nimeänsä hän ei tietänyt, mutta jossakin hän lienee hänet nähnyt.
— Erkel, Erkel, — tämä esitti itsensä. — Olette nähnyt minut
Virginskeillä.
— Muistan, te istuitte ja kirjoittelitte. — Kuulkaahan, — Šatovin sisu kiehahti samassa, hän lähestyi vierasta kiihkeänä mutta puhui kuitenkin entiseen tapaan kuiskaamalla, — äsken te annoitte minulle merkin tarttuessanne käteeni. Mutta tiedättekö, minä saatan sylkäistä kaikille noille merkeille, jos niin sattuu! Minä en tunnusta, en tahdo… Minä voin heittää teidät portaita alas, tiedättekö sen?
— En, en tiedä siitä mitään enkä ymmärrä vähääkään, mistä te olette minuun niin suuttunut, -— ilman vihan häivettäkään ja melkeinpä yksinkertaisen ystävällisesti vieras vastasi. — Minulla on vain jotakin teille sanottavaa, ja senvuoksi tulinkin tänne, ja tärkeintä oli, etten tahtonut hukata aikaa. Teillä on kirjapainin, joka ei kuulu teille ja josta te olette velvollinen tekemään tiliä, kuten itse hyvin tiedätte. Minulle on annettu määräys, että se on luovutettava meille jo huomenna, täsmälleen kello seitsemältä jälkeen puolenpäivän, Liputinille. Sitäpaitsi on käsketty ilmoittaa, että mitään muuta ei teiltä koskaan enää tulla vaatimaan.