— Kahden… alhaalla.
— Ja kaikki yhtä viisaita? Mitä te tarkoititte tuolla »alhaalla»? Te sanoitte alhaalla?
— Ei, en mitään.
— Mitä ei mitään? Haluan tietää sen?
— Ajattelin vain sanoa, että me olemme nyt vain kahden koko pihassa ja että aikaisemmin täällä asuivat Lebjadkinit…
— Nekö, jotka viime yönä murhattiin? — hän heräsi äkkiä. — Olen kuullut. Heti kun tulin, kuulin sen. Teillä on ollut tulipalo?
— Niin, Marie, niin, ja ehkä minä parhaillaan menettelen hyvin huonosti suodessani anteeksi roistoille… — hän nousi äkkiä ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin kohottaen kiihkossaan molemmat kätensä ylös.
Mutta Marie ei ymmärtänyt häntä täydelleen. Hän kuunteli hänen sanojansa hajamielisenä; hän kyseli, mutta ei kuunnellut.
— Kylläpä teillä onkin täällä tehty tekosia. Uh, miten kaikki on alhaista, millaisia roistoja kaikki! Mutta istuutukaahan, pyydän teitä, lopultakin, voi miten te minua kiusaatte! — ja herpaantuneena hän laski päänsä pielukselle.
— Marie, minä lakkaan… Ehkäpä sinä kävisit hieman pihkaksesi, Marie?