— Sinä olet sairas, Marie, kaikki tuo sinussa on sairaalloista… — huomautti Šatov arasti puuhaillen arkana hänen äärellään.
— Tietenkin olen sairas, mutta istuutukaa, olkaa hyvä. Mistä te sieppasitte teen, kun teillä ei ollut?
Šatov kertoi Kirillovista kevyesti, lyhyesti. Marja oli kuullut jotakin hänestä.
— Tiedän, että hän on hullu. Riittää jo; ei niitä ole niinkään vähän, tuollaisia hölmöjä! Te olette siis ollut Amerikassa? Kuulin siitä, te kirjoititte.
— Niin, minä… kirjoitin Pariisiin.
— Riittää, ja pyydän, ei mitään siitä muusta. Oletteko vakaumukseltanne slavofiili?
— En voi oikeastaan sanoa, että minä… Koska on mahdotonta olla venäläinen, niin minusta on tullut slavofiili, — hän hymähti väkinäisesti, suu vetäytyi kieroon, hän oli laskenut sopimatonta leikkiä eikä jaksanut itsekään pysyä leikin tasalla.
— Ettekö muka ole venäläinen?
— En, en ole venäläinen.
— Se on kaikki joutavaa. Istukaahan, pyydän, lopultakin. Miksi te kävelette aina edestakaisin? Luuletteko, että hourin? Ehkäpä tässä vielä houritaankin. Sanoitte, että te olette vain kahden tässä talossa?