— Kirillov, teillä on aina teetä. Onko teillä parhaillaan valmiina teetä ja teekeitin?
Kirillov, joka käveli edestakaisin huoneessa (hänen tapanaan oli kävellä kaiken yötä nurkasta nurkkaan), pysähtyi samassa ja katsahti tarkkaavaisena sisään syöksähtänyttä ilmaisematta muuten erikoisempaa ihmetystä.
— Teetä on, sokeria on, ja teekeitin on. Mutta teekeitintä ei tarvita, tee on kuumaa. Istukaa ja juokaa vain.
— Kirillov, me loikoilimme yhdessä Amerikassa… Vaimo tuli luokseni…
Minä… Antakaa teetä… Täytyisi saada teekeitin.
— Jos kerran vaimo, niin täytyy myös teekeitin. Mutta teekeitin myöhemmin. Minulla on kaksi. Mutta nyt ottakaa pöydältä teekannu, kuumaa, aivan kuumaa. Ottakaa kaikki. Ottakaa sokeri! Kaikki. Leipä… Leipää on paljon. Kaikki. On vasikanlihaa. Rupla rahaa.
— Anna, ystäväni, saat takaisin huomenna! Ah, Kirillov!
— Sekö vaimo, joka Sveitsissä? Se on hyvä. Ja se, että tulitte noin, sekin on hyvä.
— Kirillov! — Šatov huudahti siepaten kainaloonsa teekannun ja molempiin käsiinsä sokeria ja leipää. — Kirillov! — Jospa te voisitte luopua kauheista kuvitelmistanne ja jättää ateistiset houreenne… Voi, millainen ihminen te olisittekaan, Kirillov.
— Näin, että rakastatte vaimoa Sveitsin jälkeenkin. Se on hyvä, että
Sveitsin jälkeenkin. Kun tulee tarvis teetä, tulkaa taas. Tulkaa kaiken
yötä, en nuku ollenkaan. Teekeitin joutuu. Ottakaa rupla, kas tässä.
Menkää vaimon luo, minä jään ja ajattelen teitä sekä vaimoa.
Marie Šatova oli nähtävästi tyytyväinen, että kaikki kävi nopeasti, ja alkoi ahnaasti juoda teetä, mutta teekeitintä hakemaan Šatovin ei enää tarvinnut lähteä. Hän joi kaiken kaikkiaan puoli kupillista ja nielaisi vain pienen murusen leipää. Vasikanlihasta hän kieltäytyi inhon ja kiukun ilmein.