Hänen silmänsä leimusivat. Hän oli varmaankin saanut kärsiä jonkinlaisten »ilkiöiden» vuoksi.
— Ja pyydän, olkaa aivan varma siitä, etten ollenkaan pilkannut teitä ilmoittaessani äsken, että olette mielestäni muita parempi. Puhuin suoraan, koristelematta, enkä siedäkään muunlaista. Siitä huolimatta kaikki tämä on lorua. Olen aina uskonut, että teillä olisi tarpeeksi järkeä olla kyllästyttämättä toista… Oh, riittää jo, väsyttää!
Ja hän katsahti Šatoviin pitkään, kiusaantuneesti ja väsyneesti. Šatov seisoi pelokkaana hänen edessään, viiden askelen päässä hänestä, huoneen toisella puolella, mutta kuunteli kuitenkin häntä jokin uusi ja ennen olematon kirkastus kasvoillaan. Tämä voimakas, karkeasyinen mies, jonka turkki oli aina pörrössä, oli yht'äkkiä pehmentynyt ja jollakin tavoin kirkastunut. Hänen sielussaan värähti odottamattomasti jokin aivan outo kieli. Kolme vuotta kestänyt ero, joka oli seurannut rikkoutunutta avioliittoa, ei ollut tuhonnut mitään hänen sielussaan. Ja ehkäpä hän jok'ikinen päivä näinä kolmena vuotena olikin vain haaveillut hänestä, rakkaasta olennosta, joka joskus kerran oli ehkä sanonut hänelle: »rakastan». Koska tunnen Šatovin, voin sanoa jokseenkin varmasti, että hän tuskin koskaan olisi saattanut kuvitellakaan jonkun naisen sanovan hänelle: »rakastan». Hän oli puhdasmielinen ja kaino aivan äärimmäisyyteen saakka, piti itseään suorastaan epäsikiönä, inhosi kasvojansa ja luonnettansa, piti itseänsä jonakuna ihmeellisenä hirviönä, jota olisi saattanut näytellä vaikkapa rahasta markkinoilla. Tästä johtui, että hän piti korkeimpana avuna rehellisyyttä, ja vakaumuksissaan hän hipoi jo suorastaan fanaattisuutta, oli yrmeä, ylpeä, äksy ja vähäpuheinen. Mutta tämä ainoa olento, joka oli rakastanut häntä kahden viikon ajan (hän oli aina, aina uskonut, että asia oli niin), tämä olento, jonka hän aina oli asettanut itseänsä paljon korkeammalle, siitäkin huolimatta, ettei ollenkaan sulkenut silmiänsä hänen hairahduksiltansa, olento, jolle hän olisi saattanut antaa anteeksi kaiken, aivan kaiken (vaikka mistään sellaisesta ei oikeastaan voinut olla kysymystäkään, hän päinvastoin luuli jotakin päinvastaista, mistä johtui, että hän tunsi itse olevansa jollakin tavoin syyllinen), tämä nainen, tämä Marja Šatova, oli taas hänen kodissaan, taas hänen luonansa, sitähän oli suorastaan mahdotonta käsittää! Hän oli niin kovin hämmästynyt, tähän tapahtumaan sisältyi hänen mielestänsä jotakin perin kauheata ja samalla niin äärettömät määrät onnea, että hän ei tietenkään voinut, ehkäpä ei tahtonutkaan, ei ainakaan rohjennut havahtua täysin sitä tajuamaan. Tämä oli unta. Mutta kun Marie katsahti häneen kiusaantuneesti, hän ymmärsi äkkiä, että tuo hänen rakastamansa olento kärsi, ehkäpä häntä oli loukattukin. Hänen sydäntänsä ahdisti. Kipein ilmein hänen katseensa viipyi tämän piirteissä: Jo kauan sitten ensi nuoruuden hohde oli kadonnut näistä väsyneistä kasvoista. Tosin hän oli yhä vieläkin sangen sievä, — ainakin Šhatovin silmissä hän, kuten ennenkin, oli suorastaan kaunotar. (Itse asiassa Marie oli noin kaksikymmenviisivuotias nainen, hyvin lujarakenteinen, keskikokoinen, Šatoviakin pitempi, hänellä oli tummanruskeat, tuuheat hiukset, kalpeat, soikeat kasvot, suuret, tummat silmät, jotka välähtelivät nyt kuumeesta kiiltävinä.) Mutta entinen kevytmielisen rehevä ja suora elämäntarmo, jonka hän niin hyvin tunsi, oli muuttunut synkäksi ärtyneisyydeksi, pettymykseksi, melkeinpä kyynillisyydeksi, johon hän ei ollut edes itse tottunut ja joka häntä itseäänkin näytti kiusaavan. Mutta pääasia oli, että hän oli sairas, sen Šatov näki aivan selvästi. Huolimatta pelostansa, jota hän tunsi Marieta kohtaan, hän kuitenkin lähestyi tätä ja otti tämän molemmat kädet omiinsa.
— Marie… tiedätkö, sinä olet ehkä hyvinkin väsynyt. Jumalan tähden, älä suutu… jospa sinä suostuisit… esimerkiksi… vaikkapa teetä… vai mitä? Tee vahvistaa, vai mitä? Jospa suostuisit!…
— Mitä tässä on suostumista, tietenkin minä suostun, millainen lapsi te olette yhä vielä. Jos kerran sitä on saatavissa, niin antakaa. Kuinka ahdasta täällä on! Kuinka teillä on kylmä!
— Voi, tuon heti puita, puita… puita minulla on! — Šatov alkoi kävellä edestakaisin; — puita, se on, no… muuten, teetä minä aivan heti, — hän viittasi kädellään, aivan kuin olisi epätoivoissaan tehnyt jonkin päätöksen, ja sieppasi lippalakkinsa.
— Minne nyt? Teillä ei siis ole kotona teetä? — Sitä tulee, tulee, tulee, heti tulee kaikkea… minä… — hän sieppasi hyllyltä revolverin. Minä myyn heti tämän revolverin… tai panttaan sen…
— Mitä tyhmyyksiä ja miten kauan kaikki tuo kestää! Ottakaa nämä rahani, jos kerran teillä ei ole mitään. Tässä lienee kahdeksankymmentä kopeekkaa, siinä kaikki. Teillähän on täällä kuin hullujenhuoneessa.
— Älä sinä, ei sinun rahojasi tarvita, tulen heti, odota hetkinen, minä ilman revolveriakin…
Ja hän syöksyi suoraa päätä Kirillovin luo. Tämä kaikki tapahtui nähtävästi kahta tuntia ennen sitä, kuin Pjotr Stepanovitš Liputinin keralla oli tullut Kirillovin luo. Šatov ja Kirillov, vaikka asuivatkin samassa talossa, eivät juuri koskaan tavanneet toisiansa, ja jos tapasivatkin, niin eivät tervehtineet toisiansa eivätkä puhelleet keskenänsä. He olivat näet »loikoilleet» yhdessä liian pitkät ajat Amerikassa ollessaan.