— Tuleeko Verhovenski?
— Ei, hän ei tule. Verhovenski matkustaa huomenaamuna kaupungista kello yhdentoista aikaan.
— Sen minä aavistin, — Šatov kuiskasi näin raivoissaan ja löi nyrkillä reiteensä; — se karkaa, lurjus!
Hän oli kiihtynyt ja vaipui mietteisiinsä. Erkel katsoi häneen tarkkaavaisena, oli ääneti ja odotti.
— Mitenkä te sen otatte haltuunne? Eihän sitä voi niin vain ottaa käsiinsä ja lähteä kantamaan.
— Se ei ole tarpeellistakaan. Te vain osoitatte paikan, niin että pääsemme vain varmuuteen siitä, että se todella on sinne kätketty. Mehän tiedämme paikan vain suunnilleen. Oletteko te muutoin ehkä näyttänyt jo jollekulle paikan?
Šatov katsahti häneen.
— Te, te olette sellainen poikanen, hölmö poikanen, — te olette myös tunkeutunut sinne pää edellä kuten lammas? Niin, niin, tuollaista mehua ne juuri tarvitsevatkin! No, menkää nyt! Voi, voi! Se roisto on vetänyt teitä kaikkia nenästä ja paennut.
Erkel katseli häneen kirkkain ja rauhallisin ilmein ymmärtämättä häntä oikein.
— Verhovenski on paennut, Verhovenski! sähähti Šatov raivoisasti hampaidensa välistä.