— Olen ottanut teidän vuoteenne, nukuin, koska olin aivan nääntynyt väsymyksestä. Kuinka te saatoitte olla minua herättämättä? Kuinka rohkenette luulla, että aion olla teille vastuksena?
— Kuinka olisin saattanut herättää sinut. Marie?
— Kyllä te sen olisitte voinut tehdä, velvollisuutenne olisi ollut tehdä se! Eihän teillä ole täällä toista huonetta, ja minä otin teidän vuoteenne. Teidän ei olisi pitänyt saattaa minua kieroon asemaan. Vai luuletteko, että olen tullut tänne käyttääkseni armeliaisuuttanne hyväkseni? Suvaitkaa ottaa heti paikalla haltuunne tämä vuode, ja minä käyn tuonne nurkkaan tuoleille…
— Marie, täällä ei ole niin paljon tuoleja, eikä ole mitään niille levitettävääkään.
— Käynpähän sitten paljaalle lattialle. Täytyisihän teidän itsennekin nukkua lattialla. Tahdon lattialle, heti, heti!
Hän nousi, aikoi astua askelen, mutta samassa voimakas suonenvedontapainen kipu vei häneltä yhdellä kertaa kaikki voimat sekä kaiken päättäväisyyden, ja hän kaatui ääneensä valittaen vuoteelle. Šatov juoksi luo, mutta Marja peitti kasvot pielukseen, sieppasi hänen kätensä ja alkoi kaikin voimin puristella ja väännellä sitä omassaan. Tämä kesti hetken.
— Marie, kyyhky kulta, jos vain tarvitaan, niin täällä on tohtori
Frenzel, tunnen hänet, hyvin… Juoksisinkohan hakemaan häntä?
— Loruja!
— Kuinka niin, loruja, sano, sano, Marie?
Mihin sinuun koskee? Voisihan panna kääreitä… Vatsalle esimerkiksi…
Voinhan sen minäkin, ilman lääkäriä… tai ehkä sinappikääreitä?