— Mitähän tämä on? — kysäisi Marja omituisesti kohottaen päätänsä ja säikähtyneenä katsoen Šatoviin.
— Mikä niin, Marie? — Šatov ei ymmärtänyt.
— Mitä sinä kysyt? Voi hyvä Jumala, enhän ollenkaan tiedä, mitä olisi tehtävä, Marie? Suo anteeksi, etten ymmärrä mitään.
— Oh, jättäkää tuo, ei ole teidän asianne ymmärtääkään sitä. Olisihan suorastaan naurettavaa… — hän hymähti katkerasti. — Puhukaa minulle jotakin. Kävelkää edestakaisin ja puhukaa. Älkää seisoko tuossa vierelläni, älkää katsoko minuun, olen pyytänyt sitä teiltä jo ainakin viisisataa kertaa.
Šatov alkoi kävellä edestakaisin huoneessa tuijottaen lattiaan ja koettaen kaikin voimin olla katsahtamatta häneen.
— Tässä, älä suutu, Marie, rukoilen sinua, — tässä olisi vasikanlihaa, teetäkin on tuossa lähellä… Sinä söit niin vähän äsken…
Vaimo alkoi inhon ilmein viittoa vihaisesti kädellään. Epätoivoissaan
Šatov puraisi kieltänsä.
— Kuulkaahan, olen aikonut perustaa tänne kirjansitomon, tietenkin järkevästi, osuuskuntana: koska asutte vakituisesti täällä, niin mitä te siitä arvelette? Onnistuisikohan se vai eikö?
— E-ei, Marie, eihän meillä vielä luetakaan kirjoja, eikä niitä oikeastaan olekaan. Ja rupeaisiko hän nyt sitten vielä sidottamaan kirjaa?
— Kuka hän?