— Täkäläinen lukija ja täkäläinen asujain yleensä, Marie.
— Sanokaakin sitten niin, selvästi. Te sanotte: hän, mutta kuka hän, — se ei käy selville. Olette unohtanut kieliopin.
— Se kuuluu tämän kielen henkeen, Marie, — murahti Šatov.
— Voi, lakatkaa jo tuosta hengestänne, se kyllästyttää minua. Minkä tähden täkäläinen asujain eli lukija ei sitten rupeaisi sidottamaan?
Sen vuoksi, että kirjan lukeminen ja sen sidottaminen kuuluvat kumpikin aivan eri kehitysasteille, joiden ero on hyvin suuri. Ensiksi hän vähitellen oppii lukemaan, siihen kuluu vuosisatoja, mutta hän pitelee kirjaa pahoin, antaa sen vetelehtiä nurkassa pitäen sitä kaikkena muuna, mutta ei vakavana asiana. Side merkitsee jo, että kirjaa kunnioitetaan, se merkitsee, että hän ei ole oppinut ainoastaan rakastamaan kirjaa, vaan pitääpä sitä suorastaan jo vakavana asiana. Mutta tälle kehitysasteelle Venäjä ei vielä ole ehtinyt. Eurooppa on jo kauan sidottanut kirjoja.
— Vaikka tuo onkin hyvin pedanttisesti sanottu, niin ei kuitenkaan niinkään typerästi, ja se muistuttaa minulle sitä, mitä oli kolme vuotta sitten. Te saatoitte joskus olla sangen terävä-älyinenkin, kolme vuotta sitten.
Tämän kaiken hän sanoi inhon ilmein, aivan samoin kuin kaikki äskeisetkin oikulliset lauseensa.
— Marie, Marie, — Šatov kääntyi hänen puoleensa aivan sulaneena. — Oh, Marie, jospa tietäisit, mitä kaikkea on ollut ja miten paljon tapahtunut näinä kolmena vuotena! Kuulin sitten, että olit halveksinut minua, kun olin muka muuttanut mielipiteitäni. Kenet minä hylkäsin? Elävän elämän viholliset, taantumuksellisiksi muuttuneet vapaa-ajattelijapahaiset, jotka pelkäsivät menettävänsä oman riippumattomuutensa; ajatuksen lakeijat, yksilöllisyyden ja vapauden viholliset, kuolleen ja löyhkäävän lihan raihnaiset profeetat! Mitä he edustivat? Vain vanhuutta kultaista keskitietä, kaikkein poroporvarillisinta, alhaisinta lahjattomuutta, kademieliltä tasa-arvoa vailla itsetuntoa olevaa tasa-arvoa sellaisena kuin lakeija sen ymmärtää tai sellaisena kuin sen käsitti vuoden 93:n ranskalainen… Mutta pääasia on, että kaikki he ovat lurjuksia, lurjuksia!
— No, lurjuksia on paljon. — Näin Marja virkkoi katkonaisesti ja kipein tuntein. Hän loikoi hilaa ojentautuneena, aivan kuin olisi pelännyt liikahtaakin, pää ojennettuna pielukselle hieman syrjittäin, mutta kuumeinen ja väsynyt katse suunnattuna kattoon. Hänen kasvona olivat kalpeat, huulet kuivat ja tulehtuneet.
— Sinä myönnät sen, Marie, myönnät! — Šatov huudahti.