— Marie, teen kuten tahdot… Minä kävelen, puhun…
— Ettekö te sitten näe, että se on alkanut?
— Mikä on alkanut, Marie?
— No, mistäs minä sen tiedän? Tiedänkö minä sitten tästä yhtään mitään?
Voi, kirottu! Olkoon kirottu kaikki jo alusta alkaen!
— Marie, jospa sanoisit, mikä on alkanut… Sillä enhän minä… enhän minä ymmärrä mitään, jos sinä tuolla tavalla.
— Te olette abstraktinen, hyödytön lörpöttelijä… Voi, olkoon kirottua kaikki tässä maailmassa.
— Marie! Marie! — Šatov ajatteli jo aivan vakavasti, että hänen vaimonsa oli tullut hulluksi.
— Mutta ettekö te sitten todellakaan näe, että synnytyspoltot ovat alkaneet. — Hän kohottautui hieman katsoen Šatoviin kauhein, vihasta ja kivusta vääristynein kasvoin. — Olkoon jo ennakolta kirottu tämä lapsi!
— Marie, — huudahti Šatov lopultakin ymmärtäen, mistä oli kysymys. — Marie… miksi et sanonut sitä aikaisemmin? — hän tajusi samassa kaiken ja toimeliaan päättäväisenä sieppasi lippalakkinsa.
— Tiesinkö minä itsekään sitä tänne tullessani? — Olisinko minä siinä tapauksessa tullut teidän luoksenne? Minulle sanottiin, että siihen kuluisi vielä kymmenen päivää! Minne te nyt, minne te nyt, ette saa mennä!