— Pyydän, lopettakaa hävyttömyytenne. Te olette liiaksi julkea.
— En vähintäkään. Eikö siis tässä maailmassa toinen ihminen saisi koskaan tehdä toiselle pahaa, olematta kerrankaan oikeutettu tekemään hänelle hyvää? Se olisi liian hullua? Jos minä esim. kuolisin ja määräisin sisarenne tämän summan perijäksi, kieltäytyisikö hän silloinkin ottamasta sitä vastaan?
— Se on hyvin mahdollista.
— Ei, sitä en usko. Mutta … joka tapauksessa pyydän minä teitä ilmottamaan Avdotja Romanovnalle, mitä minä olen sanonut.
— Ei, sitä en tee.
— Siinä tapauksessa olen pakotettu itse etsimään hänet…
— Se ei ole onnistuva teille.
— Ehkä, jos me opimme tuntemaan toisemme.
— Uskotteko, että meistä voisi tulla lähemmät tuttavat?
— Miksi ei? kysyi Svidrigailov nauraen, jonka jälkeen hän otti hattunsa ja nousi. — Aikomukseni ei ollut vaivata teitä niin kauvan, vaikkakin minä jo aamulla miellyin teidän kasvoihinne.