— Puhutteko totta?
— Aivan totta. Sanokaa hänelle se… Hyvästi. Minä en asu kaukana täältä.
Ulosmennessään tapasi hän Rasumihinin ovella.
II
Kello oli jo melkein kahdeksan. He kiiruhtivat lähtöönsä saapuaksensa ennen Lushinia molempien neitien luo Bakoljevskin taloon.
— No, kuka hän oli? kysyi Rasumihin, kun he tulivat kadulle.
— Hän oli Svidrigailov, talonomistaja, jonka talossa sisartani solvaistiin hänen ollessaan siellä kotiopettajattarena. Hän yritti voittaa hänen suosiotansa ja siksi Marfa Petrovna, hänen puolisonsa, ajoi sisareni pois. Mutta Marfa Petrovna pyysi sittemmin häneltä anteeksi. Hän kuoli hyvin äkkinäisesti vähän aikaa sitten. Minä en tiedä miksi, mutta minä pelkään tuota ihmistä. Hän on tullut tänne aivan vaimonsa hautauksen jälkeen… Tuntui, niinkuin hän olisi tiennyt jotakin… Me saamme suojella Dunjaa häneltä … se oli tämä, mitä sinulle tahdon sanoa.
— Suojella? Mitä hän sitten tahtoo tehdä Avdotja Romanovnalle? Kiitoksen sinä ansaitset, Rodja siitä, että puhut minulle tuolla tavalla. Meidän pitää suojella häntä, niin, sen me teemme! Missä hän asuu?
— Sitä minä en tiedä.
— Mikset sitä kysynyt? Se oli tyhmästi! Mutta minä otan selon siitä.