— Ei, ei! Jumala on häntä suojeleva! Jumalani! toisti hän melkein mielettömänä.
— On mahdollista, ettei olekkaan Jumalaa! vastasi Raskolnikov ja vahingon iloisena alkoi hän nauraa ja katsoa tyttöön.
Sonjan kasvot muuttuivat äkisti … ne vääristyivät kuten halvauksesta. Hän heitti häneen kuvaamattoman, rukoilevan katseen, näytti kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan suustaan ja alkoi nyyhkyttää ja itkeä.
— Te sanotte Katerina Ivanovnan kadottavan järkensä. Tehän itse sen kadotatte, sanoi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua.
Kului noin viisi minuuttia. Hän käveli vaieten edestakaisin katsomatta tyttöön. Viimein meni hän Sonjan luokse; hänen silmänsä hehkuivat. Hän laski kätensä tytön hartioille ja katsoi hänen itkettyneisiin kasvoihinsa. Hänen silmäyksensä oli kyyneleetön, palava ja terävä. Hänen huulensa vapisivat… Äkkiä kumartui hän, lankesi polvilleen … ja suuteli hänen jalkaansa. Sonja vetäytyi äkkiä, kuten mielipuoli taaksepäin. Hän näytti todellakin järkensä kadottaneelta.
— Mitä te teette, mitä te teette?… Ja minun tähteni? mutisi hän kalpeana, ja hirveä hätä ahdisti hänen sydäntään.
Rodja nousi.
— Ei sinun tähtesi?… Kaikkein koko ihmissuvun kärsimysten edestä olen minä polvistunut, sanoi hän mennen ikkunan luokse. — Kuulkaa, jatkoi hän hetken hiljaisuuden kuluttua mennen takaisin hänen luoksensa. — Minä sanoin äskettäin eräälle parjaajalle, ettei hän ollut sinun pikkusormesi arvoinen … ja että minä olen hankkinut sisarelleni kunnian saada istua sinun vieressäsi.
— Oi, oletteko te saattanut sen sanoa? Ja hänen läsnäollessaan! huudahti Sonja hätäisesti. — Kunnia … istua minun vieressäni! Minähän olen … kunniaton!… Ja mitä te olette sitten sanonutkaan?
— En kunniattoman elämäsi enkä synteisi tähden vaan suuren rakkautesi tähden sanoin minä sen sinusta. Että sinä olet suuri synnintekijä, on varma, lisäsi hän, korottaen äänensä — mutta sinä olet suuri synnintekijä juuri sentähden, että olet uhrannut, antanut itsesi, ilman hyötyä, ilman hyötyä, ilman tarkoitusperää. Ja eikö se ole synti, eikö ole synti tuomita itsensä elämään tässä liassa, jota sinä vihaat, kuitenkin itse tietäen, että, jos avaat silmäsi, ei sinua kukaan auta, ei kukaan tämän tähden ylistä! Niin sano minulle siis, huusi hän melkein raivostuneena, kuinka voi sellainen häpeä ja halpamaisuus yhtyä mitä pyhimpiin, jalompiin tunteisiin! Olisi ehkä paljon, paljon yksinkertaisempaa, tuhatta kertaa hyödyllisempää heittäytyä suinpäin veteen … niin olisi kaikki ohitse!