— Ja mitä tulisi heistä silloin? kysyi Sonja pelästyneenä, samalla tuskaisesti tarkastellen häntä. Raskolnikovin ehdotus ei näyttänyt häntä kummastuttavan. Raskolnikov tarkasteli häntä kummallisen näköisenä.
Hän luki kaiken tytön silmistä. Tämä oli siis todellakin ennen ajatellut sitä. Ehkä oli hän jo usein huumauksessa tuuminut sitä, miten voisi tehdä yhdellä kertaa lopun kaikesta viheliäisyydestä, ja tehnyt sen niin vakavassa tarkoituksessa, ettei vähäkään nyt hämmästynyt hänen ehdotuksestaan. Tyttö ei ollut edes pannut huomiota hänen lausuntonsa ankaruuteen. Mutta hän ymmärsi täydellisesti, millaisen hirveän surullisen ajatuksen tytön kunniattoman ja häpeällisen elämän täytyi hänessä itsessään herättää.. Mikä siis oli syynä, ettei hän aina tähän asti ollut tehnyt loppua siitä? Nyt vasta ymmärsi Rodja, millainen merkitys näillä pienillä isättömillä ja tällä kurjuudella, puoleksi yhtyen Katerina Ivanovnaan, oli hänelle. Mutta hän ymmärsi myöskin, ettei Sonja luonteensa ja henkisen kehittymisensä tähden voisi sitä kestää. Hän tuskin käsitti, miten tämä oli voinut kestää näin kauvan tulematta hulluksi tahi heittäytymättä jokeen. Hän käsitti, että Sonjan yhteiskunnallinen asema oli poikkeus, mutta onnettomuudeksi ei mikään yksistään oleva. Mikä se oli, joka kiinnitti hänet elämään? Eihän ainakaan irstaisuus itsessään? Ei! Ei hitustakaan siitä ollut tunkeutunut hänen sydämmeensä, sen hän näki … siitä oli hän vakuutettu…
Kolme tietä on hänen edessään, ajatteli hän; — joko heittäytyä jokeen, joutua hulluinhuoneeseen tahi … tahi … myöskin heittäytyy hän todellisen haureuden käsiin, joka huumaa järjen ja kivettää sydämmen. Viimeinen ajatus näytti hänestä painavimmalta. Mutta hän oli epäilijä, hän oli nuori ja ehdoton eikä voinut ehkäistä ajatusta, että lopputuloksena todellakin tulisi olemaan viimeksimainittu.
— Onko siis todellakin totta? huudahti hän lämpimästi.
— Pitääkö tämän olennon, joka tähän asti on säilyttänyt sielunsa puhtaana ja tahraamattomana, täydellisesti itsetietoisena laskeutua tähän inhottavaan, haisevaan hautaan? Onko tämä laskeutuminen ehkä jo alkanut ja vetää häntä yhä ainoastaan siksi, kunnes kunnia hänestä ei enään näytä niin arvokkaalta? Ei, ei, se ei saa tapahtua! huusi hän niinkuin Sonja ennen; — ei, vedestä suojelee häntä sellaisen kuoleman syntisyys ja huoli toisista … ja jollei hän vielä ole yhtynyt, niin … mutta kuka on varma, että hän todellakin on aivan viisas? Onko hänellä järkensä käyttö jälellä? Voiko puhua ja laverrella kuten hän ollessaan normaalitilassa? Voidaanko istua halkeaman reunalla, löyhkäävän haudan partaalla, valmiina minä silmänräpäyksenä hyvänsä syöksymään siihen ja kuitenkin lykätä syrjään varottava käsi, huomaamatta vaaraa, jota hänelle osoitetaan? Odottaako hän jotakin ihmettä? Aivan varmasti! Eikö tämä kaikki ole merkkinä hulluuteen?
Hän viipyi mielellään tässä ajatuksessa. Se miellytti häntä enemmän kuin kaikki muut. Hän piti Sonjaa tarkasti silmällä.
— Rukoiletko sinä joka päivä Jumalaa Sonja? kysyi hän.
Sonja vaikeni; Rodja seisoi hänen edessään ja odotti vastausta.
— Mitä minusta olisi tullut, ellei minulla olisi ollut Jumalaa? kuiskasi hän reippaasti ja varmasti, kiinnitti säteilevät silmäyksensä häneen, painaen tulisesti häneen kättänsä.
— Siinä se nyt on! ajatteli hän.