— Ja mitä Jumala sinulle siitä antaa? kysyi hän edelleen.
Sonja vaikeni pitkäksi aikaa, ikäänkuin ei voisi antaa vastausta. Hänen laiha rintansa nousi ja laski liikkeestä.
— Vaietkaa! Älkää kysykö! Te ette ole sen arvoinen! huudahti hän, katsoen samalla ankarasti ja vihaisesti häneen.
— Se on totta, aivan totta, mumisi hän jäykästi itseksensä.
— Hän tekee kaikki minun tähteni! kuiskasi tyttö luoden katseensa maahan.
— Tämä on siis hänen keinonsa! Siinä on aneille selitys, sanoi hän itseksensä ja tarkasteli häntä innokkaasti, uteliaasti.
Uudella, omituisella, melkein pelonalaisella tunteella silmäili hän noita kalpeita, kapeita, säännöttömiä kasvoja, niiden helliä, sinisiä silmiä, jotka voivat säteillä niin tulisesti, sellaisella syvällisellä, tarmokkaalla loistolla, katseli tuota pientä vartaloa, joka vielä vapisi vihasta ja vastenmielisyydestä, ja kaikki näytti hänestä vielä ihmeellisemmältä ja mahdottomammalta. — Hän on höperö, kärsii uskonnollista hulluutta! uudisti hän itseksensä.
Piirongin päällä oli kirja. Joka kerta kuin hän oli mennyt siitä ohitse oli hän huomannut sen. Nyt otti hän sen katsoen sitä lähemmin. Se oli uudentestamentin venäjänkielinen käännös. Kirja oli vanha ja kulunut.
— Mistä sinä olet sen täällä saanut? huudahti hän.
— -. Minä olen sen saanut lahjaksi, vastasi Sonja katsomatta häneen.