Mutta tuskin oli Maslobojev lähtenyt, kun Helena samassa kutsui minua.
— Kuka se oli? kysyi hän. Äänensä vapisi, mutta nytkin loi hän minuun terävän ja ylpeältäkin näyttävän katseen. Muuten en osaa sitä määritellä.
Sanoin hänelle Maslobojevin nimen ja lisäsin, että juuri tämän miehen avulla minun onnistui vapauttaa hänet Bubnovalta, ja että Bubnova kovin pelkää Maslobojevia. Poskillensa heti nousi puna, mikä varmaankin oli muistelmien tuottama.
— Eikö tuo nainen koskaan tule tänne? kysäsi Helena, luoden minuun tutkivan katseen.
Kiiruhdin vakuuttamaan sitä hänelle. Hän vaikeni, tahtoi ottaa käteni kätöstensä väliin, mutta samassa, ikäänkuin katuen tekoaan, jätti käteni. "Ei voi olla mahdollista, että hän todella tuntisi minua kohtaan tuollaista vastenmielisyyttä", ajattelin. — "Tuollainen on hänen totuttu tapansa, tahi … tahi on tyttö parka saanut niin paljon kurjuutta kokea, ettei enää voi luottaa ainoaankaan ihmiseen maailmassa."
Määrätyn ajan kuluttua kävin noutamassa lääkkeet ja samalla pistäydyin tuttuun teeravintolaan, jossa toisinaan söin päivälliseni ja jossa minulle uskottiin velaksi. Kotoa lähtiessäni otin mukaani ruoka-astian, johon teeravintolasta otin kanasoppaa Helenan varalle. Hän ei tahtonutkaan syödä, ja soppa jäi joksikin ajaksi uuniin.
Annettuani Helenalle lääkkeen istuin työhöni. Luulin hänen nukkuvan, mutta äkkiä häneen katsahdettuani näin, että hän oli kohottanut päätänsä ja katsoi tarkkaan, kuinka minä kirjoitan. En ollut sitä huomaavinanikaan.
Viimein hän todellakin nukkui ja, minun suurimmaksi mielihyväkseni, nukkui rauhallisesti, ilman hourailua ja valittelemisia. Nyt sain aikaa miettiä muitakin asioitani; tietämättä syytä poissa olooni voi Natasha, ei vain pahastua siitä, etten tänään käynyt hänen luonaan, mutta vieläpä, ajattelin, voi kovin tulla pahoilleen välinpitämättömyydestäni juuri silloin, kun hän ehkä enin tarvitsisi minua. Hänellä sen lisäksi varmaan voi nyt olla joitakin puuhia, tahtoisi pyytää minua jotain avukseen tekemään, mutta minuapa, aivan kuin uhalla, ei olekaan.
Mitä taas tuli Anna Andrejevnaan, niin olin hyvin neuvoton, millä huomenna itseäni puolustaisinkaan. Ajattelin sinne ja tänne ja äkkiä tein päätöksen käydä kummassakin paikassa. Poissa oloni voi kestää vain kaksi tuntia. Helena nukkuu, eikä siis kuule lähtöäni. Nousin ylös, otin päällysnuttuni ja hattuni, mutta juuri, kun aioin lähteä, kutsui äkkiä minua Helena. Minä ihmettelin — olisikohan hän vain teeskennellyt nukkuvansa?
Tahdon tässä huomauttaa, että vaikka Helena oli osottavinansa, ettei hän tahtoisi puhua kanssani, niin kumminkin nuo hänen kutsumisensa, jotka tapahtuivat jotenkin tiheään, tuo hänen halunsa kääntyä puoleeni kaikessa, mistä ei saanut selkoa, se kaikki osotti päinvastaista ja, täytyypä minun tunnustaa, se oli minulle hyvin mieluistakin.