— Mihin te tahdotte antaa minut? kysäsi hän, kun menin hänen luoksensa.
Yleensä teki hän kysymyksiä noin vaan äkkiä, niin etten osannut niitä odottaakaan. Nyt en voinut kysymystään oikein käsittääkään.
— Äsken te puhuitte tuttunne kanssa, että te aiotte antaa minut johonkin taloon. Minä en tahdo minnekään.
Kumarruin tarkastaakseni häntä — hän oli taaskin kuumeessa, uusi kuumeen kohtaus oli taaskin tavannut hänet. Aloin lohdutella ja herätellä toiveita; vakuutin hänelle, että jos hän tahtoo jäädä luokseni, niin en anna häntä minnekään. Tätä puhuessani riisuin pois nuttuni ja hattuni. En voinut jättää häntä yksin, kun hän oli tämmöisessä tilassa.
— Ei, menkää vaan! sanoi hän heti huomattuaan, että tahdoin jäädä kotiin. — Minä tahdon nukkua; minä nukun kohta.
— Mitenkä sinä jäisit yksin?… sanoin neuvotonna. — Vaikka kyllähän minä varmaan kahden tunnin kuluttua tulen takaisin…
— No, siispä menkääkin. Muuten, vaikka minä olisin koko vuoden sairas, niin tulisiko teidän koko vuosi pysyä kotona.
Hän koetti hymyillä ja katsahti minuun jotenkin oudosti, ikäänkuin olisi koettanut taistella jotain hyvää tunnetta vastaan, joka pyrki esille hänen sydämmestänsä. Lapsi raukka! Hyvä, hellä sydämmensä ilmaisi olemassa olonsa, huolimatta kaikesta ihmisvieromisestaan ja näennäisestä paatumisestaan.
Ensiksi kiiruhdin Anna Andrejevnan luo. Hän odotti minua kuumeentapaisella kärsimättömyydellä ja otti vastaan moitteilla; hän oli kovin levoton. Nikolai Sergeitsh oli heti puolisen jälkeen lähtenyt ulos, mutta minne — se oli tietämätöntä. Minä aavistin, ettei mummo parka malttanut, vaan kertoi ukolle kaikki, jos kohtakin tapansa mukaan viittauksilla. Mummopa melkein tunnusti itsekin sen minulle, sanoen, ettei malttanut olla kertomatta miehelleen semmoista ilosanomaa, mutta että Nikolai Sergeitsh muuttui, kuten mummon sanat kuuluivat, pilveä synkemmäksi, ei virkkanut mitään, "oli vain vaiti, eikäpä edes kysymyksiini vastannut," ja äkkiä puolisen jälkeen nousi ja sen sitä näitkin. Tätä kertoessaan Anna Andrejevna miltei vapisi pelosta ja pyyteli minua, että odottaisin hänen kanssaan Nikolai Sergeitshin palausta. Minä tein esteitä ja sanoin melkein peruuttamattomasti, että ehkäpä minä en tule huomennakaan ja että juuri sen vuoksi nyt tulinkin, sanoakseni sen edeltäpäin. Nyt vähältä olimme riitaantua. Hän alkoi itkeä; moitti minua katkerasti ja pistelevästi ja vasta silloin, kun olin jo ovessa, hän äkkiä kävi kaulaani, puristi minua vahvasti molemmin käsin ja sanoi, etten vihastuisi häneen, "orpo parkaan", enkä pahastuisi hänen sanoistaan.
Natashan minä, vastoin odotustani, tapasin taas yksinään ja — kummallista, minusta tuntui, ettei hän ollenkaan ollut nyt tulostani niin iloinen, kuin eilen ja yleensä muilla edellisillä kerroilla. Näytti, kuin olisin jollain häntä harmittanut ja häirinnyt. Kysymykseeni: kävikö Alesha tänään? hän vastasi: