— Tietysti kävi, mutta oli vain vähän aikaa. Lupasi tänään illalla vielä tulla, lisäsi hän aivan kuin ajatuksissaan.
— Kävikö hän eilis-iltana?
— E — ei. Hänellä oli esteitä, lausui Natasha hyvin sukkelaan. —
Entäs, mitenkä sinun asiasi ovat, Vanja?
Huomasin, että hän jostain syystä tahtoo sotkea puheemme ja kääntää sen toisaalle. Katsoin häneen tarkemmin; hän oli huomattavasti kiihtynyt. Mutta huomattuaan minun tarkkaan katsovan häneen, hän äkkiä ikäänkuin olisi vihastunut ja katsahti minuun niin voimakkaasti, kuin olisi aikonut minut katseellaan polttaa. Nyt taas on hänellä jokin katkera tuska, ajattelin, mutta hän ei vain tahdo minulle sitä ilmaista.
Vastaukseksi hänen kysymykseensä asioistani kerroin hänelle Helenan historian yksityiskohtineen. Hän oli hyvin huvitettu kertomuksestani, vieläpä se hämmästyttikin häntä.
— Jumalani! Ja sinäkin voit jättää sairaan yksinään! huudahti hän.
Selitin, etten ollut aikonut tulla ensinkään tänään hänen luonaan käymään, mutta luulin, että hän pahastuu ja että hän ehkä johonkin tarvitsisi minun apuani.
— Tarvitsisin, — lausui hän itsekseen, jotain mietiskellen, — ehkäpä tarvitsisinkin apuasi, Vanja, mutta jääköön toiseen kertaan. Kävitkö meidän kotona?
Kerroin hänelle käyntini.
— Niin, Jumala tietää, millä mielellä nyt isä ottaa vastaan kaikki nämät tiedot. No, toisekseen, mitäpä näissä on ottamistakaan…