— Kuinka niin, mitä on ottamista? kysäsin. — Tämmöinen suuri muutos on asioissa tapahtunut!
— Niin vaan… Mihinkä hän taas olisi mennyt? Silloin arvelitte hänen käyneen täällä luonani. Näetkös, Vanja, jos voit, tule luokseni huomenna. Kenties jotain sanonkin sinulle… Hävettää vain minua vaivata sinua; mutta nyt jos menisit kotiin vieraasi luo. Ehkä onkin jo pari tuntia kulunut siitä, kun kotoa läksit?
— Niin on. Jää hyvästi, Natasha. No, mutta miltä näytti tänään
Alesha?
— Mitäs Alesha, entisekseen… Oikeinpa ihmettelen sinun uteliaisuuttasi.
— Näkemiin asti, ystäväiseni.
— Hyvästi.
Hän tarjosi minulle kätensä jotenkin huolimattomasti ja kääntyi pois, välttääkseen minun viimeistä katsettani. Lähdin hänen luotaan jotenkin kummissani. Mutta kumminkin, ajattelin, onhan hänellä nyt, mitä miettiäkin. Asiat eivät ole leikin tekoa. Huomennapa itse ensiksi minulle kaikki kertoo.
Palasin kotiin jotenkin surullisena ja heti ovesta sisälle astuttuani hämmästyin hirveästi. Oli jo pimeä. Näin kumminkin Helenan istuvan sohvalla, pää painuksissa, ikäänkuin hän olisi ollut syvissä mietteissä. Minuun hän ei edes katsahtanutkaan, ikäänkuin olisi ollut horroksissa. Menin hänen luoksensa; hän jotain kuiskaili itseksensä. Eiköhän vain hourine? ajattelin.
— Helena, ystäväiseni, mikä sinun on? kysäsin istuen viereensä ja pannen käteni ympärillensä.
— Tahdon pois täältä… Tahdon mieluummin hänen luoksensa, lausui
Helena nostamatta edes päätään.