— Kuules, Helena, sanoin minä, — kuka sinua pakottaa lattiaa lakaisemaan? Minä en tahdo sitä, sinä olet sairas; tulitko minulle palvelijaksi?
— Kukas täällä lattian lakasee? vastasi hän nousten pystyyn ja suoraan katsoen minuun. — Nyt en ole sairas.
— Enhän minä sinua työhön ottanut, Helena. Sinä ikäänkuin pelkäisit, että minä soimaisin sinua, kuten Bubnova, että sinä elät luonani ilmaiseksi? Ja mistä sinä sait tuon pahanpäiväisen luudan? Minulla ei ollut luutaa, lisäsin katsoen häneen kummastuksella.
— Tämä on minun luutani. Minä sen toin tänne. Minähän vaarillekin täällä lattian lakasin. Luuta olikin ollut tuolla uunin alla siitä asti.
Palasin kamariini ajatuksissani. Voi olla, että tein väärin, mutta minusta niin vaan tuntui, että hänestä ikäänkuin olisi tuntunut raskaalta minun vierasvaraisuuteni ja että hän kaikin mokomin tahtoi osottaa minulle, ettei hän ilmaiseksi luonani asu. "Jos niin on, niin eihän se sitten ole äkäisen luonteen merkki?" ajattelin. Parin minutin kuluttua tuli hänkin ja istui ääneti eiliselle paikalleen sohvaan, tutkivasti katsoen minuun. Sillä aikaa minä keitin veden, valmistin teen, kaasin hänelle kupillisen ja annoin sen ynnä palasen valkeata leipää hänelle. Ne otti hän ääneti ja vastustelematta. Koko vuorokaudessa ei hän ollut melkein mitään syönyt.
— Kas, kun hyvän hameesikin likasit luudasta, sanoin hänelle, huomattuani suuren likatahran hameensa helmassa.
Hän tarkasti sitä ja äkkiä, suurimmaksi hämmästyksekseni, pani syrjään teekupin, otti, kuten näytti, verkkaan ja levollisesti molemmin käsin hameesta kiinni ja yhdellä nykäyksellä repäsi sen halki ylhäältä alas asti. Sen tehtyään loi hän minuun tuikean, säihkyvän katseensa. Kasvonsa olivat aivan vaaleat.
— Mitä sinä teet, Helena? huudahdin miltei vakuutettuna, että edessäni on mielipuoli.
— Tämä on huono hame, sanoi hän miltei tukehtuen mielen liikutuksesta. — Miksi te sanoitte, että se on hyvä? Minä en tahdo sitä kantaa, huudahti hän äkkiä hypähtäen paikaltaan. — Minä revin sen. Minä en pyytänyt tuolta vaimolta koreata pukua. Hän itse sen minulle antoi, väkisin antoi. Minä jo revin yhden hameen, revin tämänkin. Revin, revin, revin!…
Ja samassa hän alkoi raivolla repiä onnetonta hamettansa. Silmänräpäyksessä oli se miltei siekaleina. Kun hän oli työnsä päättänyt, oli hän hyvin vaalea, tuskin vain jaksoi pysyä paikallaan. Kummastellen katsoin tuollaista raivoa. Hän taas katsoi minuun uhkaavan vaativasti, ikäänkuin minäkin olisin jotain pahaa hänelle tehnyt. Mutta minäpä nyt tiesin, mitä oli tehtävä?