Päätin, pitemmältä viivyttämättä, jo tänä aamuna ostaa hänelle uuden puvun. Tähän villiin, paatuneesen olentoon täytyi hyvyydellä vaikuttaa. Hän katsoi niinkuin ei hän olisi koskaan nähnyt hyviä ihmisiä. Jos hän jo ennen, huolimatta kovasta rangaistuksesta, oli riekaleiksi repinyt ensimäisen tämänkaltaisen pukunsa, niin eikös hän vihaisi nykyistä pukuansa, joka hänelle muistutti vasta äskettäin elettyjä elämänsä hirmun hetkiä.
Vanhain vaatteiden kaupustelu-torilta saattoi saada huokealla hyvän ja yksinkertaisen puvun. Pula oli vain se, ettei minulla nyt ollut rahaa ensinkään. Mutta jo eilen, maata pannessani, olin päättänyt mennä erääseen paikkaan, josta toivoin saavani rahaa ja se olikin juuri samalla suunnalla, kuin kaupustelu-torikin. Otin hattuni, Helena seurasi tarkkaan liikkeitäni, tuntui, kuin olisi hän jotain odottanut.
— Suljetteko te taaskin minut? kysyi hän, kun minä otin avaimen, lukitakseni asuntoni, kuten olin eilen sekä toissapäivänä tehnyt.
— Ystäväiseni, sanoin minä, lähestyen häntä, — älä suutu siitä.
Minä lukitsen sen vuoksi, ettei kukaan pääsisi tänne. Sinähän olet
sairas, ehkä säikähdät. Ja, Herra ties, ken voisi tulla, ehkäpä
Bubnova päättää tulla tänne…
Sanoin tuon tahallani. Suljin hänet lukon taa, sillä en luottanut häneen. Minusta tuntui, että hän joskus saa päähänsä paeta minulta. Jonkun aikaa päätin olla varovaisempi. Helena oli vaiti, ja minä lukitsin oven tälläkin kertaa.
Tunsin erään kustantajan, joka jo kolmatta vuotta kustansi erästä moniosaista kirjaa. Häneltä minä sain usein työtä, kun milloin oli tarvis pikemmin ansaita jonkun verran rahaa. Hän maksoi säännöllisesti. Menin hänen luoksensa ja onnistuin saamaan etukäteen kaksikymmentä viisi ruplaa ehdolla, että vien hänelle viikon päästä hät'hätää kirjoitetun artikkelin. Toivoin voittavani aikaa romaanilleni. Tällä tapaa tein usein, kun välttämätön puute pakotti.
Rahat saatuani menin torille. Pian löysin siellä tutun mummon, joka myi vanhoja vaatteita. Kuvailin hänelle lähimmiten Helenan vartalon pituuden, ja kohta löysi mummo minulle vaalean, pumpulisen, aivan eheän, vasta vähäisen pidetyn puvun, jonka ostin hyvin huokealla. Samalla ostin Helenalle kaulavaatteenkin. Näistä maksaessani johtui mieleeni, että pitäisihän Helenalle saada jonkunlainen päällysnuttukin. Ilmat olivat kylmiä, eikä hänellä ollut minkäänlaista päällysnuttua. Mutta semmoisen ostamisen jätin toiseen kertaan. Helena oli niin herkkä pahastumaan, oli niin ylpeä. Herra tiesi, mitenkä hän ottaa vastaan tämän puvunkaan, huolimatta siitä, että minä vartavasten valitsin mahdollisimman yksinkertaisen, vaatimattomimman, kaikkein arkipäiväisimmän, mitä vaan voin saada. Ostin kumminkin vielä kaksi paria liinasukkia ja yhden parin villasukkia. Ne minä voin antaa sillä syyllä, että hän oli sairas, ja huoneessa oli kylmä. Hän tarvitsi myöskin alusvaatteita. Niiden oston kumminkin jätin siksi, kun tulen hänet paremmin tuntemaan. Sen sijaan jo kumminkin ostin verhot vuoteensa eteen, — se oli välttämätön esine ja voi tuottaa Helenalle suurta mielihyvää.
Nämät ostettuani palasin kotiin kello yksi. Oveni lukko aukeni melkein äänettömästi, eikä Helena siis samassa kuullut, että olin tullut kotiin. Huomasin hänen seisovan pöytäni luona selailemassa kirjojani ja papereitani. Nähtyänsä minut sulki hän äkkiä kirjan, jota oli lukenut, ja punastuneena siirtyi pois pöydän luota. Katsahdin lukemaansa kirjaa — se oli ensimäinen romaanini, joka oli tullut painosta eri kirjana ja jonka nimilehdellä oli nimeni painettuna.
— Teidän poissa ollessanne tänne joku pyrki! lausui hän semmoisella äänellä, ikäänkuin olisi uhitellut minulle — miksi muka lukitsin oven.
— Olisikohan se ollut lääkäri? kysäsin. — Etkö sinä virkkanut hänelle mitään, Helena?